Sä meidän uljas meremme!
Sun Herra antoi Suomelle,
Lipulle Suomen tieksi,
Ja kun se liekuu vapaana
Sinisenä ja valkoisna,
Niin ennustat
Ajat tulevat,
Lippumme värein vipajat.
TUULENTUPA.
Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma; ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset, niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista, he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta, kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi, Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä.
Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri; vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte, että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä, tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta; jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi?
Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia sulkiansa niitylle?
Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään lakastuu vanhuuden voimattomuudesta?
Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa?
Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla?
Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi, joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan. Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele, sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita punertavissa iltapilvissä.
Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista, mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se haihtuu ja häviää tyhjäksi.