Sellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin hän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin, hän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli, vaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet aina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja satoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun koivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi, siinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille viinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet eivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä niiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka pakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei hänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät mieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille ja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa, ruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä sen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija hän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin kuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää iloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä niiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita huvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä.
Siellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa, ei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä purjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita maalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset monitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa ei tarvitse peljätä sattuvansa karille. Samaa tarkoitusta varten oli höyrylaivain väki pystytellyt omituisia torneja ja maamerkkejä sinne tänne kallioille ja niemille, niin että oli jotenkin mutkikasta tietää kaikkien noiden merkkien merkitystä ja niiden avulla osata purjehtia oikeaa tietä. Kaikki saariston pojat katsoa ällistelivät ihmetellen näitä merkkejä, joita heidän oli mahdoton käsittää; Yrjö niinkuin muutkin. Mutta Yrjö arveli voivansa olla yhtä hyvä rakennusmestari kuin kruununkin merimiehet, ja huviksensa pystytteli omia merkkejään, missä vain hänen mielestään oli sopivaa sijaa niille.
Suuria valkoisia leimoja, ympyröitä ja kolmikulmia, joita höyrylaivain väki oli maalaellut vuoriin, Yrjö ei saanut tehdyksi. Mutta kukapa ei olisi osannut tehdä pikku tornia kivistä ja pistää seivästä tai luutaa sen päähän seisomaan? Ja niitä Yrjö juuri rakenteli, kun oli enonsa kanssa soutumatkoilla pikku salmissa. Enolla oli kylliksi tekemistä koukkujensa ja verkkojensa hoitamisessa, mutta Yrjö pyrki maalle johonkin kauniin rannan mutkaan, ja siellä oli hänelläkin kylliksi työtä. Heti maalle päästyään alkoi hän kanneksia kiviä kunnahalle, ja kun vene parin tunnin kuluttua palasi, oli Yrjöllä torninsa valmiina. Kas, sepä oli hauskaa!
Eipä tuossa tornien rakennustaidossa kuitenkaan kaikki ollut ihan oikein. Yrjö oli ahkera ja edistyi kohta niin taitavaksi tornien tekopuuhassaan, että hänen tornejansa tuskin voi erottaa höyrylaivain merkeistä. Jos suuri sotalaiva, joka maksaa monta miljoonaa, nyt olisi luottanut höyrylaivain merkkeihin, vaan kuitenkin purjehtinut Yrjön merkkien mukaan, niin olisi siitä tullut paha mylläkkä. Onneksi sattui eräs niistä sotalaivoista, jotka olivat merkinneet kulkuväylän, uudestaan purjehtimaan näitä vaarallisia salmia. Upseeri seisoi kiikarilla tähystellen kannella ja huusi perämiehelle: "Oletko hulluna, mies? Miten sinä lasket? Etkö näe tuota maamerkkiä?"
"Jumala varjelkoon herra kapteenia!" vastasi perämies. "Jos minä laskisin tuon merkin mukaan, ajaisimme viiden minuutin kuluttua kohti vuoreen."
"Mitä?" tiuskasi kapteeni. "Eikö se ole meidän oma merkkimme?"
"Ei, niin totta kuin peräsimenkehrää pitelen", vastasi perämies, "ei toki kukaan meidän miehistämme ole niin tyhmä ollut, että olisi merkinnyt tuon niemen."
Kapteeni vihastui kovin ja lähetti heti miehiä hajoittamaan tuon eksyttävän kiviläjän. Hetkisen kuluttua näki hän toisen yhtä väärän merkin, pian vielä kolmannen, neljännen ja yhä uusia. Jos nyt olisi ollut sota-aika, niin olisi voitu luulla vihollisen pystytelleen vääriä merkkejä sotalaivaston tuhoksi, ja silloin olisi siitä tullut tutkinto ja Yrjö ja hänen enonsa olisivat voineet joutua pahaan pulaan. Mutta nyt oli rauha ja kapteeni vain hajoitutti kaikki liikamerkit sekä kuulututti kirkossa, että älköön kukaan täst'edes uskaltako turmella saariston maantiedettä.
"Kuuleppas, hyvä Yrjö", sanoi eno, "nyt me luovumme sota-rakennusmestarin toimesta."
"Enkö saa enää rakennella torneja?" kysyi Yrjö.