Pikku Matti ei vastannut mitään, vaan päästyään keräjätalon pihalle huusi hän niin kovasti, että kaikki kuulivat: "En minä ole mikään tyttö, vaikka siltä näytän. Minä olen mies!"
Kaikki ukot ja ämmät nauroivat, kaikki pojat ja tytöt kokoutuivat Pikku
Matin ympärille, taputtivat käsiään ja huusivat: "Kas, kas, pikku
Maijaa, mistä sinä olet saanut noin kauniin hameen?"
"Se on mummon hame eikä minun", sanoi Pikku Matti. "En minä ole Maija, vaan Matti, tottahan nyt sen näette."
Silloin suurin ja pahin poika otti Pikku Matin niskaansa, kantoi hänet kuvakaapin luo ja huusi yli koko pihan: "Katsokaa kahden pennin miestä? Katsokaa miestä, joka pitää hametta?"
Pikku Matti suuttui, tarttui pojan tukkaan ja vanutti sitä kaikin voiminsa. "Ei se ole minun hameeni, se on mummon hame!" huusi hän ja alkoi itkeä. Mutta paha poika yhä vain huusi: "Katsokaa hamemiestä!" ja niin sitä juostiin tukistaen ja huutaen ympäri keräjäkartanon pihaa. Ei Pikku Matti ollut vielä koskaan saanut semmoista kyytiä. Hän itki, huusi, raapi ja puri, ja päästyään viimein omille jaloilleen alkoi hän juosta, minkä jaksoi, vaan lankesi hameesen, nousi itku kurkussa ylös, lankesi uudestaan, pääsi jälleen ylös ja juoksi yhä kiivaammin, kunnes taaskin kaatui kuperkeikkaa. Viimein joutui hän hengästyneenä ja itkeä nyyhkyttäen isoisänsä mökille. "Ottakaa pois hame!" huusi hän. "En minä huoli hameesta. Minä olen mies!"
"Älä itke, Pikku", lohdutteli mummo. "Kun kasvat suureksi, voit kyllä näyttää, että olet mies niinkuin muutkin."
"Niin kyllä", sanoi isoisä, "ja ensi kerralla saat lainaksi minun housuni."
He rakastivat niin sydämmestänsä Pikku Mattiansa, nämä isän vanhemmat. Hänhän se oli Jumalaa lähinnä heidän paras lohdutuksensa ja ilonsa maanpäällä; he olisivat kyllä antaneet hänelle vaikka kullankirjaiset samettihousut, jos se vain olisi ollut heidän vallassansa. Nyt sai Pikku voileivän, ja siihen se hänen surunsa unhottui.
Hän kävi tuvan nurkkaan istumaan eikä enää muistanut, miten häpeällistä on miehen pitää hametta.
Jonkun ajan kuluttua oli siinä mökin kohdalla maantiellä ajajia ja astujia, niin että ilma pölystä sakeni, sillä odoteltiin suurta herraa, joka matkusteli ympäri maata, ja niin ylhäinen hän oli, että tuskin kuningaskaan oli paljon korkeampi. Kaikki kokoutuivat näkemään häntä ja hänestä kerrottiin jo edeltäpäin kummallisia asioita. Hän ajaa kultavaunuissa, sanottiin, ja edessä on kaksitoista hevosta; puku on hänellä kiireestä kantapäähän hopeasta ja hienosta kullasta. Mutta pikku lapsilla oli omat ajatuksensa. He kuvittelivat suurella herralla olevan seljässä suuri kontti, täynnä hopearahoja ja lakritsipötkyjä, joita hän oli heittelevä tielle lasten poimia.