Sen huhun kuuli Pikku Mattikin ja heti sanoi tahtovansa päästä mukaan. Hänellä oli kaikessa oma tahtonsa, Pikku raukalla, niinkuin usein muillakin isoisäin ja mummojen kultapojilla.
"Vai tahdot sinä!" sanoi mummo. "Tiedätkö missä sinun tahtosi on? Niin, niin kyllä se on minun taskussani."
"Eikä sinulla ole vaatteitakaan", sanoi isoisä hymyillen. "Tahdotko ehkä taas yllesi mummon hameen?"
"En minä huoli hameesta", tiuskasi Pikku Matti ja sävähti punaiseksi kuin vaapukka kaiken sen häväistyksen muistosta, mitä oli kärsinyt sen vaatekappaleen tähden. "Ei, en minä huoli hameesta. Minä tahdon isoisän housut."
"Vielä vai! Kaikkeapa kuullakin saa!" sanoi isoisä. "No, tulehan ja taluta minua vinnille, niin koetamme, miten ne housut sinulle sopivat."
Et usko, miten Pikku Matti riemastui! Hän juoksi kuin kissa portaita myöten, niin että isoisä tuskin pääsi perästä. Tultiin suuren, vehreäksi maalatun arkun luo, joka oli kauimpana vinnin nurkassa ja jota Pikku oli aina ihmetellen katsellut joka kerran, kun oli vinnillä käynyt. Arkku avattiin ja isoisä kysyi:
"Tahdotkos nuo tuolla olevat housut?"
"Tahdon. Ja miekan myös. Ja hatun."
"Vai niin, veitikka! Saat kaiken, jos lupaat pysyä portin luona etkä mene tielle yhtään kauemmaksi."
"Lupaan, lupaan."