Tuskin isoisä ja Matti olivat päässeet tupaan, kun nimismies jo kiiti maantiellä kuin ukonilma. "Maaherra saapuu, väistykää kaikki!" hän huusi niin että tuvan ikkunalasi helisi. Nyt tuli kiire, isoisän housut vedettiin Matin jalkaan, ja sepä näytti hauskalta; poika olisi mahtunut ryömimään piiloon toiseen lahkeeseen, niin suuret ja väljät olivat housut. Lahkeet käärittiin alhaalta kaksin kerroin ja sidottiin huivilla kainaloiden alle. Ja takki oli varmaan tehty jättiläiselle! Hihat lakaisivat lattiaa ja takin helma kulki perässä kuin laahustin. Mummo huokaisi ja nosti lievettä ja hihoja kymmenillä neuloilla. Auttoihan se vähän.
Lopuksi painettiin korkea sotilashattu poikasen päähän. Sinne se katosikin, hatun sisään! Onneksi isoisä ei nähnyt tätä komeutta, hän olisi purskahtanut nauruun ja nolannut soturimme pahasti. Kun hattuun sullottiin heiniä, se ei sentään painunut ihan kainaloihin asti. Pitkä ja raskas miekka sidottiin vyölle, ja nyt oli pikku soturi valmis maailmaa valloittamaan.
Pullukka poika katosi kokonaan vaatteiden sisään kuin särki mereen, vain punaiset posket ja pienet avoimet sinisilmät näkyivät. Jo muutaman askelen jälkeen putoilivat mummon neulat tuvan lattialle, hattu keikahteli puolelta toiselle ja sankarimme oli alituiseen kompastua miekkaansa. Vanhukset nauroivat makeasti. Isoisä suuteli poikasen nenännipukkaa. "Herra sinua siunatkoon, rakas poikani, jospa ei koskaan huonompi mies kuin sinä kantaisi porilaisten vanhaa univormua!"
"Huomaa nyt!" sanoi ukko. "Kun suuri herra tulee, tee kunniaa näin!" Ja vanhus opetti poikasen seisomaan suorana kuin tikku, näyttämään uljaalta, pitämään vasen kätensä suorana pitkin sivua ja oikea käsi otsalla.
"Kyllä, ukko", sanoi Pikku Matti, joka oli aina hyvin oppivainen.
Tuskin ehti pienokainen paikallensa portin viereen, kun jo kaukaa maantieltä näkyi tomua ja korkea herra tuli ajaen, niin että kivet säkenöivät. Nyt hän jo oli ihan lähellä ja millaista vauhtia! Vaan silloin kuski äkisti pysäytti hevoset ja samalla huusi: portti auki, heti! Asia oli niin, että siltavouti itse oli mahtavuudessaan asettunut pitämään huolta portista, että kaikki kävisi oikein ja portti lentäisi komentaessa yht'äkkiä auki, niin että ylhäinen herra saisi hyvän käsityksen teillä vallitsevasta järjestyksestä. Mutta vaunujen lähestyessä huimaa vauhtia sattuikin niin hullusti, että siltavouti tahtoi samalla kumartaa oikein kaikkein nöyrimmästi, ja loiskis! oli hän pitkällään maantien ojassa. Siitä käskyläinen, joka odotteli komentosanaa portin vieressä, niin hämmästyi, ett'ei osannut ajatellakaan portin avaamista ilman esimiehensä käskyä. Niin oli portti asianomaisesti suljettuna korkeiden asianomaisten edessä.
Vaunujen täytyi pysähtyä, ylhäinen herra katsahti kummastellen ulos, ja kuski yhä huusi: portti auki! Silloin Pikku Matti rohkasihe, astui vaikka hyvin vaivallakin esiin, avasi portin ja teki kunniaa aivan niin, kuin isoisä oli opettanut, melkein samaan tapaan kuin istumaan oppinut koiran pentu. Kuski rappasi hevosia, ne hypähtivät lähtemään, mutta silloin huusi herra vaunuista: "Seis!" ja vaunut pysähtyivät uudestaan.
"Mikä Pikkuliini sinä olet porilaisten univormussa?" huusi ylhäinen herra Pikku Matille, nauraen niin, että vaunut tärisivät. Pikku Matti ei ymmärtänyt mitään, hän muisti vain sen, mitä isoisä oli opettanut, ja teki uudestaan kunniaa niin kankeasti ja juhlallisesti kuin mahdollista. Se huvitti vielä enemmän ylhäistä herraa, hän kyseli ihmisiltä pojan vanhempia, ja siltavouti, ehdittyään jo ryömiä ylös ojasta, kertoi kiireesti, että poika oli orpo raukka ja asui isoisänsä, vanhan ja sokean sotamies-höpelön Hakkurin luona. Siltavouti lausui nuo sanansa semmoisella halveksivalla äänellä, kuin välistä saa kuulla, milloin mahtava vouti puhuu pitäjänsä köyhistä: mutta hyvinpä hän kummastui, kun ylhäinen herra heti astui vaunuistaan alas ja läksi suoraa päätä mökkiin.
No, sepä vasta! Mummovanhus oli säikäyksestä pudota istuimeltaan, kun niin ylhäinen vieras astui halpaan tupaan; mutta isoisä, joka ei mitään nähnyt, oli rohkeampi ja viittasi kohteliaasti sinne päin, jossa tiesi penkin olevan.
"Herran rauha, hyvät ystävät", sanoi vieras. "Minusta sinä näytät vanhalta tutulta", jatkoi hän, tarkkaan katsellen isoisää. "Etkö ole Hakkuri N:o 39 minun entisestä komppaniastani?"