Barbra (kummastuneena).
Luulenpa, että hän ihan suoraa päätä syöksähti lävitse. No, se ei mikään konsti ollut. Sanoinhan, että puhe lumotusta linnasta on sulaa jaaritusta.
Sanna.
Oi, jos saisin nähdä sen
Ihmeen, ett' tuo uni loppuu,
Poistuu satavuotinen
Tuska, vaiva, hätä, hoppu,
Ja jos vielä näkisin
Lapsuuteni enkelin!
Doriina (iloisesti sisään juosten). Äiti, äiti, ihme yli kaikkein ihmeiden! Minä kuljin metsässä, itkien prinssi Aladin-parkaa, jonka ilkeä hämähäkki verkkoonsa kutoi. Silloin kohtasin loistavan, kruunupäisen haltijattaren. Älä itke, sanoi se. Minä olen Valotar-neiti ja ilmoitan sinulle suuren ilon. Täsmälleen kello kaksitoista tänään on sata vuotta kulunut. Loppunut on lumous; tietä linnaan ei enää ruusupensasto sulje. Ruusu-neiti vartoo vapauttajaansa, eloon herätetään taas kaikki kuolleet prinssit. — Aladin-prinssikö myös? kysäsin. — Niin, Aladin-prinssi myös, hän sanoi. — Ah, kuinka iloinen olen! Nytpä laulan taas:
Mull' ystävä on verraton,
Kuin kastehelmet loistaa.
En tohdi virkkaa, ken se on:
Vois riemun siltä poistaa.
Hän honka tumma, varteva,
Mä köyhä koivu, kaikuva
Lintusten lauleloista.
Toinen osa.
Sama huone kuninkaallisessa linnassa kuin ennenkin. On aivan pimeä.
Kaksi ääntä kuuluu puhuvan.
Ensimäinen ääni. Tässä seison entisyyden yössä. Sadan vuoden kuluttua olen tullut takaisin tähän linnaan ja tapaan sen samanlaisena, kuin lähtiessäni jäi. Kaikki on pimeää. Kaikki on hiljaista. Kaikki on kuollutta. Kuninkaasta, joka mahtiani uhmailla rohkeni, on muistokin ihmisten seasta sammunut. Mutta minä elän. Minä olen synkän sallimuksen sanansaattaja, eikä kaiken elollisuuden nielevä yö minulle mitään voi. Minä olen kuolematon.
Toinen ääni. Kuolematon, vaan et yksinäsi!