Sanna.
Olen kuihtunut jo ranko,
Kiireelläin vuos'sadan lunta;
Vaan jos toisen verran saa
Ruumis raukkan' odottaa
Rangaistukseks' haudan unta,
Unhottaa en toki voi
Ihmeen kaunist', hyvää, hellää,
Lempeätä Ruusu-neittä,
Kun hän mulle hyvää soi.
(Hän näyttää kultaompeleisia kenkiä.)
Katso, näitä kerran kantoi
Hänen jalot jalkans', vaan
Mulle hän ne helläst' antoi,
Jääden paljaaks jalaltaan.
Näe! Mulla viel' on ne:
Hyvä ollos köyhille!
Jalo työ ei kuolekkaan:
Se ken armahtaa ja säästää,
Kylvää kylvön kasvamaan,
Joka vuosisatain jäästä
Muistossa saa kukkimaan.
Florestan.
Kiitos, vanhus! Uljuutta!
Pois saa kehno kammo mennä.
Huotrasta nyt, kalpa, lennä!
Veren, hengen uhrata
Mielin edest' armahan,
Ihanuuden, kunnian.
(Hän vetää miekkansa ja iskee ruusupensastoa.)
Barbra.
Olen nähnyt hulluja,
Mutta moisen vertaista —
Toki milloinkaan ei näy:
Pään lyö seinään suoraan juuri…
Vaan jo yhtä kello käy,
Hikeen kuolee pässi suuri.
Florestan.
Voitto! Kas, jo horjuu muuri!
(Raivaa aukon pensastoon ja katoaa.)