Tämän kuultuansa punastui uudistalolainen vihasta, mutta hänen vaimonsa tuli valkoiseksi kuin palttina eikä voinut vastata muuta kuin: "Hän oli Lapin penikka ja lappalaiset ovat taikureita."
Tähän ei uudistalolainen mitään vastannut, mutta niin väsyksissä kuin olikin, meni hän heti talliin, valjasti hevosensa ja läksi ajamaan.
Ensin ajoi hän Murran luo, kaappasi hänet rekeensä ja pakotti neuvomaan sen paikan, johon hän oli lapsen jättänyt. — Tunturille tultuansa nousivat he reestä ja hiihtivät suksilla lumisten rotkojen poikki. Jouduttuansa sinne, minne Murra oli lapsen jättänyt, näkivät he vielä siinä, missä lapsi oli levännyt, pienen kuopan hangella, — ja vähän matkaa siitä näkyi suksen jälkiä. Mutta Tähtisilmää ei siellä näkynyt, poissa oli hän. Edellä hiihti uudistalolainen ja vähän jäljempänä Murra. Silloin kuului huuto; uudistalolainen kääntyi takaisin juuri kun oli aika kyytiä mäkeä alas kiitämässä ja näki lauman Lapin nälkäisiä susia mäen päällä Murraa repimässä. Jyrkkä mäki esti uudistalolaista apuun joutumasta, ja kun hän vihdoin vaivalla mäen päälle pääsi, olivat sudet jo syöneet Murran. Surullisena kääntyi hän takaisin ja saapui kotiansa juuri kun kirkon kellot kutsuivat aamukirkkoon.
Uudistalolaisen vaimo istui kotona katkeralla mielellä. Hän ei rohjennut mennä kirkkoon Jumalaa ylistämään, sillä aamusilla, kun hän oli lampaita ruokkimaan mennyt, ei huoneessa ollut yhtään elukkaa jäljellä; sudet olivat täälläkin käyneet tuhoja tekemässä, tunkeutuen lammasnavettaan.
"Nyt alkaa rangaistuksemme", sanoi uudistalolainen. "Äiti, menkäämme kirkkoon lasten kanssa; nyt on se meille tarpeellisempaa kuin ennen, sillä suuri synti on meillä anteeksi pyydettävänä."
Tästä päivästä lähtien ei kukaan tiennyt, minne Tähtisilmä oli joutunut. Suksen jäljistä sen paikan luona, jossa Tähtisilmä oli hangella ollut, tultiin siihen luuloon, että hyvä enkeli oli taas jonkun matkustajan erämaahan ohjannut; tämä oli sitte lapsen löytänyt ja mukaansa ottanut. Täytyneehän uskoa niin käyneen, mutta kukaan ei tiedä, ken matkustaja oli taikka minne Tähtisilmä sitte joutui ja missä uuden kodin sai, toivoaksemme paremman kodin; siellä on hän siunausta tuottava ja näkevä enemmän kuin toiset näkevät. Niin, hän on näkevä seitsenkertaisten muurien läpi, hän on näkevä ihmisten sydämmiin, hän on näkevä sivuitse tähtien, taivaan sinisen kannen läpi autuaiden asunnoille saakka.
Ja mitä merkillistä tämä sitte on? Eikös tuollaista taitoa nähdä joillakuilla, että he voivat ikäänkuin lukea toisten ajatuksia? Eikös löydy hyviä ja hurskaita ihmisiä, jotka vahvalla uskollansa voivat nähdä autuuden esirippua? Esirippua etemmä he eivät voi nähdä, sillä siellä on vielä paljo, jota "ei yhdenkään korva ole kuullut eikä silmä ole nähnyt". Mutta sekin on jo suuri lahja, kun voi nähdä maailmaa etemmä ja sitä voivat ainoastaan valitut.
Ennen uskottiin ihmisten kohtalon riippuvan tähdistä. Nyt uskotaan ihmisen kohtalon riippuvan Jumalan tahdosta, mutta tähdet eivät kuitenkaan ole ihmeellistä voimaansa kadottaneet. Sillä kun oikein hartaasti katsomme niitä, näemme ikäänkuin kaistaleen Jumalan kirkkauden puvusta hänen äärettömässä luomakunnassaan. Sieltähän loistaa aina osa ijankaikkisuutta maailman yöhön, ja siitä se tulee, jos valonheijastusta jääpi silmihimme ja sieluhumme. Valon heijastus jäi Tähtisilmään, sillä hän oli viaton, hyljätty lapsi, jolla ei ollut turvaa maailmassa. Erotus on siinä, että muiden silmissä vaalenee tähtien valo niin usein niiden ajatuksien ja halujen tähden, jotka mieltämme maailmaan vetävät.
Nythän ei kukaan tiedä, missä Tähtisilmä on. Hän on varmaankin vielä lapsi, sillä ei siitä ole kovin kauan, kun hän katosi. Sentähden katsele kaikkia hyviä, kirkassilmäisiä lapsia: kukaties on joku niistä kadonnut Tähtisilmä. — Sanottiin häntä ruskeasilmäiseksi ja mustatukkaiseksi, mutta ei sinun tarvitse sentähden luulla, ett'ei hän voisi olla vaaleiden sinisilmienkin joukossa. Sellainen sivuseikka ei mitään merkitse. Onhan hän voinut muuttua toisen näköiseksi. Tarkasta vain, voiko hän lukea ajatuksesi, voiko hän asettaa myrskyn ja voiko hän tietää salaisuuden seitsemän villahuivin läpi. Jos hän sen voi, on hän varmaan Tähtisilmä. Jos löydät hänet, niin ilmoita meille, mutta älä sano sitä hänelle itselleen, sillä hän on jo aikoja sitte unohtanut ihmisten kovuuden ja tuon kolkon kuopan tuvan permannon alla, ja parempi onkin, että hän on ne unohtanut.
Oi, pikku Tähtisilmä, minä näin sinut kerran, mutta en sano, missä minä näin sinut ja sinä luit minun ajatukseni; sinä kiersit kätösesi kaulaani, sillä sinä näit, että minä rakastin sinua. Kukapa sinua ei rakastaisi, sinä suloinen lapsi, äärettömyyden valosta säteilevin silminesi!