"En tiedä, ymmärrätkö laulun loppupuolta", sanoi kuningas, "se laulettiinkin vain alun hämmentämiseksi:
"Hovihin kun saapui hän,
Muut kaikki oli poissa,
Vaan vanha akka koissa."
"No, sen voit jättää laulamatta", arveli kuningatar. "Mutta miten oli loppu?"
"Vaan sulho ei tullut ensinkään",
"Tulipahan", sanoi kuningatar Margareetta.
"Niin, tulipa kuitenkin", myönsi Hookan-kuningas.
Ja sekä kuningas että kuningatar nauroi. Pikku Olavi-prinssi ratsasti maailmaan isänsä polvella, niinkuin isä oli ratsastanut äitinsä polvella. Heistä kaikista olisi paljokin kertomista, mutta tämä riittää laulusta. Senhän tuntee joka lapsi vielä tänäkin päivänä, mutta monikaan ei tiedä, kenestä se ensi kerran laulettiin. Pikku poika, joka nyt ratsastaa polvella, ei tunne enää Hookan-prinssiä, joka ratsasti kosimaan, eikä pikku tyttö, joka laulaa nukelleen Margareetasta, enää tiedä, kuka se laulun Margareetta oli. Kuninkaat, kuningattaret, prinssit ja prinsessat kuolevat, niinkuin muutkin ihmiset; mutta kauniit ja iloiset laulut eivät kuole; ne ratsastavat sävelten siivillä ajasta aikaan.
KEDON KUKKIEN LAULU.
Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan,
Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan.
Hänen vehreän kesk'kesähuonehens me,
Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.
Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan,
Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan.
Niin loistanut ei jalo Salomokaan
Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.