Maailmassa köyhänä kärsiä saa;
Hyvä, voimakas Herra tok' niin asettaa,
Ett' on pian haihtuva suurellisuus,
Vaan kestävi halpa ja viattomuus.
Mist' tunturin honkia suurempina
Näin värejä saisimme hohtavia
Ja tuoksua herttaista niin kuni tuo,
Jota laaksojen kukkivien tomu suo?
Meill' on maja halpa ja alhainen näin,
Vaan latvamme nostamme taivasta päin.
Se suo valon myös alas loukkohon niin
Kuin tunturin otsihin korkeampiin.
Me laulaen kiitämme myös Jumalaa
Niinkuin hovit metsien, jotk' humajaa.
Hän kuulevi pyyntömme hiljaiset
Niinkuin ukon pauhinat juhlalliset.
Jumalassa me emmekö riemuita vois?
Puvustamme ei erkane lehtinen pois
Hänen tahtomattaan; jyvä pienosinkaan
Isän tahdotta ei tule mullaksi maan.
Rakas, pienonen pilttinen, kiehkurahaps,
Jumalan kevätkukka, sä Jumalan laps
Ole ainian; kevähäs vaikk' ohi on,
Ole Luojasi laps, kuni me, viaton!
MIRTSA JA MIRJAM.
(Itämainen tarina.)
Oli kerran kuningas Rikkaassa Arabiassa; hänellä oli seitsemän poikaa ja seitsemän tytärtä. Hänen hovissaan oli paljo imartelijoita, jotka alinomaa lavertelivat kuninkaalle, että hän oli viisain ja onnellisin kaikista kuolevaisista. Ja etenkin ylistelivät he häntä onnelliseksi siitä, että hänellä oli niin monta lasta, ja kaikki niin terveet ja kauniit, joka kyllä on hyvä siunaus, jos vain lapsilla sen lisäksi on hyvä sydän.
Mutta kaukana erämaassa asui viisas mies, dervishi eli muhamettilaismunkki Enok; hän osasi ennustaa tähdistä. Kerran kyllästyi kuningas kuulemaan hovimiestensä alinomaa ylistelevän hänen suurta onneansa ja monia lapsiansa; hän satuloitti kamelinsa ja ratsasti munkin luo erämaahan.