Tok' iloitsen mä, että sain,
Laps, tähtes uhrautua.
Se suurempaa kuin paikallain
Kuninkaaks vaurastua,
Uljaasti pilviin kasvaen,
Tiedotta, kuink' on riemuinen,
Ken iloittaa voi sua.
Itsensä antaa alttiiksi,
Se ilo suurenlaista.
Kaikk' antaa muiden hyväksi,
Eik' itse saada maistaa,
Se ilo — jota Jumala
Vain lapsilleen suo taivaassa —
On enkel'ilon laista.
PAREMPI TIE.
Oli kerran luutamummo, jolla oli kaksi lasta, Putteli ja ja Tytteli. Putteli oli poika, vaan Tytteli tyttö. Eräänä päivänä oli mummo ansainnut 20 penniä ja hän sanoi lapsille; "Tässä on kaksi kymmenen pennin rahaa: menkää kaupunkiin ostamaan leipää!"
Lapset eivät olleet koskaan ennen käyneet kaupungissa ja he sentähden kysyivät tietä. "Se ei ole mikään kumma", sanoi mummo. "Astukaa ensin suurta maantietä, ja kun tulette katajamäen kohdalle, eroaa kaksi haaraa. Astukaa sitte sitä tietä, joka on parempi."
Se oli lapsista hyvä neuvo ja he läksivät iloisesti astumaan rahoinensa, sillä olihan hauska päästä kerran kaupunkiin.
Kun he pääsivät katajamäen kohdalle ja näkivät edessänsä kaksi tietä, alkoivat he itsekseen ajatella, kumpikohan tie se nyt on parempi. Mutta molemmat näyttivät heistä yhtä hyviltä ja he seisattuivat neuvottomina hetkiseksi arvelemaan.
Silloin istui leppälintu koivussa oikean tien varrella ja lauloi: kuivaa leipää, kovaa leipää, kviririvit! Mutta varis istui katajikossa vasemman tien varrella ja raakkui: rinkilöitä piparkakkuja, rinkilöitä piparkakkuja, koa, koa!
"Kuules, Putteli", sanoi Tytteli, "leppälintu laulaa kuivaa leipää; paras on mennä sinnepäin ja suorittaa asiamme."
"Ei", sanoi Putteli Tyttelille, "varis lupaa rinkilöitä ja piparkakkuja. Sehän tie tietysti on parempi."