Lapset eivät voineet sopia, vaan päättivät ottaa kumpikin kymmenpennisensä ja lähteä edelleen eri teitä.
Mutta kaikki tiethän ne Roomaan vievät, ja molemmat tiet veivät tässäkin kaupunkiin. Astuttuaan kotvasen tuli Putteli toiselle kaupungin portille, ja siinä istui matami pöydän vieressä ja huusi: "kaksi pennistä, kaksi pennistä!"
Mitähän tuossa on? ajatteli Putteli ja astua tallusteli matamin pöydän luo. Siinä häneltä silmät vasta aukesivat, sillä pöytä oli ladottu täpö täyteen piparkakkuja ja pieniä rinkilöitä nauhoissa. "Saanko kaksi rinkilää pennistä?" kysyi Putteli.
"Saat", sanoi matami. "Piparkakut maksavat kaksi penniä, vaan menkööt yhdestä."
"Ah, miten huokeat!" ajatteli Putteli itsekseen. "Miten äiti ihastuu, kun saa niin paljon hyvää niin vähällä rahalla!" Ja hän osti puolella rahallansa rinkilöitä; — montako hän sai? — ja lopulla hän osti piparkakkuja; — montako hän niitä sai?
Sitte läksi Putteli katselemaan kaupunkia, ja se oli hyvin merkillinen. Siellä oli korkeita kartanoita, koreita mamseleja ja kiiltäviä messinkipeilejä kaikissa puodinikkunoissa. Kas, se oli jotakin! Putteli katseli katselemistaan, ja hänelle alkoi jo tulla nälkä.
"Saattaisinhan syödä yhden rinkilän, kun ovat niin huokeita. Mutta ei muuta kuin yhden!" ja hän söi rinkilän.
Vähän ajan perästä oli hänellä taas nälkä ja mieli teki lisää.
"Voisinhan maistaa piparkakunkin, koska matami tinki", ajatteli hän.
"Mutta ei muuta kuin yhden!" Ja hän söi myöskin piparkakun.
Mitä enemmän hän söi, sitä enemmän rupesi nälkä tuntumaan. Ja niin meni taas yksi rinkilä ja yksi piparkakku. Mutta ei muuta kuin yksi. Sitte alkoi Putteli arvella jo kotiin lähtöä, sillä ilta oli jo tulossa.
Putteli astuskeli hitaasti kotiin päin, sillä häntä väsytti ja nälkä oli myöskin. Ja rinkilä ja piparkakku toisensa jälkeen menivät samaa tietä alas hänen pikku vatsaansa, mutta vain yksi kerrallaan. Sillä joka kerran maistaessaan ajatteli hän: ei muuta kuin tämä!