Viimein oli hänellä enää yksi rinkilä ja yksi piparkakku taskussa jäljellä. "Niin, yksihän se vain enää on", ajatteli hän, "eikä se kuitenkaan riitä kaikille illalliseksi." Ja hän söi siis viimeisenkin.
Putteli saapui viimein kotiin, ja siellä istuivat luutamummo ja Tytteli tyytyväisinä syömässä illallista siitä leivästä, jonka Tytteli oli ostanut. Sillä Tytteli oli tullut kaupungin toiselle portille ja siellä heti suorittanut asiansa leipurin puodissa.
"No, Putteli", sanoi luutamummo, "missä on leipä?"
Putteli pyöritteli lakkiaan, niin että se rypistyi aivan nelikulmaiseksi, ja alkoi kertoa kaikista kaupungin ihanuuksista, suurista kartanoista, koreista mamseleista ja kiiltävistä vaskipeileistä, joita riippui puodinikkunoissa.
"Mutta missä on leipä?" kysyi luutamummo.
Putteli teki lakkinsa nelikulmaisesta kolmikulmaiseksi ja kuvaili matamia, joka istui pöytänsä vieressä kaupungin portilla, ja miten uskomattoman huokeasta hän möi kaikkein parasta tavaraa.
"Mutta missä se sinun leipäsi on?" kysyi mummo kolmannen kerran.
Nyt täytyi Puttelin puhua totuus, ja pahinta oli se, että hänellä yhä vielä oli nälkä ja suurempi kuin sudella jouluaamuna.
"Käy syömään!" sanoi mummo.
Putteli väänsi lakin jälleen pyöreäksi ja istuutui syömään. Ja merkillistä, miten paljon paremmalta kuiva leipä maistui kuin sekä rinkilät että piparkakut.