Hui, hai! Vielä vai?
Viimein hän saapui ruuhelle isoisänsä luo. "Oi voi", sanoi hän, "kuppi särkyi minulta enkä voinut tuoda sinulle vettä!"
"Niin, niinhän käy", mutisi ukko, "kun lähettää lapsen asialle. Mutta, tyttö kulta, missä viivyit niin kauan?"
Liisukka kertoi, mitä oli kuullut metsässä. "Älä siitä huoli, sanoi isoisä, — se on vain puiden suhinaa, kun oksat hankaavat toisiansa, ja se merkitsee, että huomenna tulee sade. Rakastettu, mitä tyhmää lorua se on?"
"Niin, mutta onpa minulla kuitenkin yksi", sanoi Liisukka.
"On sinulla kissa!"
"Sitten on kaksikin, ukko. Sinä olet toinen."
"No, olkoonpa niin. Mutta ota nyt pieni tyhjä voipyttymme ja mene vielä etsimään vähän vettä, sillä minua janottaa, että suutani polttaa."
Liisukka otti voipytyn ja lähti uudestaan astumaan metsään, ja siellä oli niin hiljaista, melkeinpä liian hiljaista. Jospa edes kuulisin keltasirkkusen visertävän, Liisukka ajatteli itsekseen. Mutta linnut olivat vaiti. Liisukka tuli orjantappuran luo, jonka ensi kukat olivat juuri puhjenneet. Miten ihmeen suloisesti ne tuoksuivat!
Liisukka taittoi yhden kukan viedäkseen isoisällensä, mutta siinä oli lehdissä kirjoitusta, ja kun hän alkoi tavailla piirtoja, niin siinä olikin tuo sama kysymys: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"