"Vai niin, sinäkin viserrät samaa tyhmää virttä?" sanoi Liisukka ja viskasi pois kukan. "En ymmärrä, mikä metsälle on tullut. Eikö sillä ole parempaa ajattelemista?"
Hän astui edelleen, mutta ei löytänyt ollenkaan lähdettä. Sen sijaan hän löysi, mitä ei etsinyt; kaikki vuoret ja pensaat olivat kirjoitetut täyteen tuota ainaista, kiusoittavaa kysymystä: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"
"Jopa nyt metsä on aivan hulluna; minäpä pidän silmäni ummessa", ajatteli Liisukka. Ja hän puristi silmäluomensa niin lujasti kiinni kuin suinkin taisi; mutta välistä hänen kuitenkin täytyi vähän tirkistää, ettei suin päin kompastuisi kiviin. Viimein hän saapui rantaan löytämättä mistään vettä isoisänsä pyttyyn. Jo hän aikoi toistamiseen palata ruuhelle, mutta huomasi silloin syvän raon vuoren rinteessä, joka oli jyrkänlainen ja mereen viettävä; siinä raossa oli vielä sadevettä, sillä se oli varjossa päivän paahteelta.
Liisukka ihastui suuresti ja laskeutui niin alas kuin pääsi jyrkkää rinnettä, ulottuakseen raon pohjaan. Mutta kurottaessaan alas pyttyä hän oli vähällä pudota, ja silloin luiskahti kädestä pytty ja vieri alas mereen. Tuulenpuuska sattui kulkemaan siitä, sai pytyn kiinni ja vei sen ulos aavalle merelle. Hyvästi, pytty!
"Kas niin", sanoi Liisukka, "nyt ollaan samassa pulassa. Millä nyt vien vettä isoisälle?"
Ja hän kävi istumaan vuorelle ja alkoi itkeä niin katkerasti, että kyyneleet vierivät variksenmarjan kokoisina siniseen mereen.
Vähän ajan kuluttua hän ajatteli: Mitä maksaa tässä istua ja itkeä, kun ukko janoissaan kyyröttää ruuhessa odottelemassa? Minä teen tuohesta ropeen ja vien sillä hänelle vettä raosta.
Hän ryhtyi työhön, teki tuohisen ja alkoi taas laskeutua vuorta myöten alas. Sattumalta hän katsahti merelle ja näki jotakin kiiltävää vedessä. Liisukka tuli uteliaaksi, kääri ylös helmansa, kaaloi veteen ja tavoitti kädellään loistavaa esinettä. Syvässä se oli, vaan kohta hänellä jo oli kädessä kaunis malja mitä hienointa hopeaa.
* * * * *
Merenkuningas Ahti istui merenvihreässä salissaan, ja koko hovikunta seisoi vaiti hänen ympärillään. Kuninkaan otsa oli synkissä rypyissä: poissa oli hänen nuorin tyttärensä Aallotar, jonka hän oli lähettänyt poimimaan koralleja Australian luodoilta. Aallotar oli tapansa mukaan leikkinyt kaukaisella rannalla ja painanut jälkensä valkoiseen hiekkaan. Tapiolan eli metsän nuori prinssi, joka oli hänen rakkahansa, oli heitellyt hänelle ruusuja ja narsisseja aaltojen kuohuihin, ja Aallotar oli ottanut niitä ilmasta vastaan. Niin oli aika kulunut; Aallotar oli leikillä heittänyt prinssille sen raakunkuoren, johon hänen piti poimia koralleja, ja prinssi oli sen pitänyt. Silloin johtui Aallottarelle mieleen isän käsky, ja hän sukelsi mereen noutamaan toista kuorta kuninkaan hovista.