Joku merenhaltia oli kielinyt kuninkaalle ja sanonut: "Aallotar viipyi rakkahansa luona ja heitti hänelle raakunkuoren." Ahti oli silloin vihastunut, sillä hänen ja metsän kuninkaan Tapion välillä oli sota. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan, vaan sanoi: "Tuokaa minun hopeamaljani!" Se tuotiin ja se oli niin taidokkaasti tehty, että ken hyvänsä siitä joi, hänen täytyi heti unhottaa rakkaimpansa, kuin hänellä oli maailmassa.
Aallotar ui kuin hopea-aalto vehreään palatsiin ja niiasi isällensä. "Missä sinä niin kauan olit?" kysyi kuningas. Prinsessa vastasi: "Minä leikittelin rannalla ja heittelin kukkasia. Mutta Tapiolan prinssi otti minun raakunkuoreni ja minä tulin noutamaan toista."
"Tottelematon lapsi", torui kuningas, "olkoon nyt tällä kertaa, mutta älä tee niin toiste! Kas tässä, ota tämä minun hopeamaljani raakunkuoren sijaan ja tuo minulle oikein raitista ja makeaa vettä jostakin Pohjolan lähteestä, minä olen kyllästynyt alinomaiseen meriveden juontiin." Itsekseen ajatteli Ahti: tyttäreni juo itsekin maljasta ja unhottaa nuoren prinssin ainiaaksi.
Aallotar otti maljan ja ui uudestaan pitkin meren peilipintoja, kunnes löysi lähteen Hirvisaaren rannasta. Siitä hän täytti maljan lähdevedellä, siirsi sen pienille punahuulilleen ja joi, sillä olipa hänellekin tullut helle ja jano kesän kuumasta. Vaan heti häneltä unohtui rakkain, kuin hänellä oli maailmassa, ja se oli Tapiolan nuori prinssi. Mutta prinssi oli niin juurtunut Aallottaren sydämmeen, että prinsessalta samalla unohtui kaikki muukin ja hän uiskenteli pois mitään ajattelematta, niinkuin tuhannet muut ajatuksettomat laineet, joita vieriskelee äärettömässä meressä.
Aallottaren hopeamalja jäi Hirvisaaren valkoiselle rantahiekalle, ja siitä sen Liisukka löysi juuri sillä kerralla, kun oli noutamassa vettä janoiselle isoisällensä.
Liisukka käänteli kädessään kummastellen maljaa kaikin puolin eikä ymmärtänyt muuta kuin että se oli merkillisen kaunis. Kas, tässähän vasta on kaunis astia viedä ukolle vettä! ajatteli hän itsekseen.
Heti hän täytti maljan vedellä vuoren raosta. Ah, miten se vesi helmeili kirkkaasti; olipa se kuin kirkkainta hopeaa. Liisukka ei malttanut olla maistamatta, hän joi…
Samana silmänräpäyksenä tunsi hän veren suonissansa juoksevan jääpuroina. Muuttui kaikki niin ihmeellisen viileäksi ja hiljaiseksi hänen sydämmessään. Kaikki nuo hullunkuriset ajatukset, joita vielä äsken oli surissut hänen lapsellisessa päässään, hävisivät yht'äkkiä lennostaan niinkuin lintu, jolta siipi ammutaan, ja siinä istui Liisukka kuin unissaan, muistamatta enää metsän pakinoita tai isoisää veneessä, sillä hänhän se kuitenkin oli paras koko maailmassa, kuin Liisukka tiesi.
Ei kukaan tiedä, miten kauan Liisukka siinä istui, sillä hän ehti siinä kasvaa pitkäksi tytöksi. Metsän linnut visertelivät kuin ennenkin, ja puut juttelivat sekä viisasta että tyhmää, mutta Liisukka ei kuullut heitä. Mitäpä niistä huolittaisiin tyhmistä tai viisaista puheista, kun ei ole ketään koko maailmassa, jota rakastaisi?
Moni siitä souti ohitse ja sai juoda Aallottaren maljasta, sillä jotain hyötyähän piti Liisukankin tekemän; mitäpä hän muutakaan siinä olisi istunut, ajatteli hän. Kerran tuli kalastajamummo, joka oli itkenyt kaksikymmentä vuotta eli siitä asti, kun hänen miehensä jäi mereen; hän joi Aallottaren hopeamaljasta eikä itkenyt enää. Toisen kerran tuli turhamainen tyttö, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin kauniin tukkansa kampaamista, ja juotuaan pudotti hän kamman mereen. Toiste taas istui siellä herra onkimassa, joka enimmän rakasti itseään koko maailmassa. Vaan juotuaan muistikin hän yht'äkkiä elävänsä hyvin joka päivä, vaikka hänen köyhä äitinsä ja sisarensa kärsivät vilua ja nälkää. Ah, kylläpä monenkin tarvitsisi juoda Aallottaren malja pohjaan asti, että oikein unhottaisi itsensä!