Pahin oli isoisän olo, sillä hän oli sokea. Ehkäpä hän vieläkin istui ruuhessa ja odotteli tuota ikuista vettä, joka ei koskaan joutunut sammuttamaan hänen janoansa.
Eräänä päivänä tuli nuori merimies Hirvisaaren rantaan ottamaan metsästä airopuita. Hän näki Liisukan istuvan yksin kalliolla ja hänelle johtui mieleen vähän laskea leikkiä ja sanoa: "Mitenkä niin yksin istut, Liisukka, missä on rakkahasi?"
Liisukka katsahti ylös, ja hän tunsi merimiehen varsin hyvin, sillä he olivat ennen pikku lapsina leikkineet yhdessä. Tyttö katsoi merimiestä ja merimies tyttöä, ja samassa alkoi koko metsä viserrellä. Kaikki puut ja oksat, kaikki pensaat ja lehdet, kaikki vuoret ja mättäät olivat yht'äkkiä taas täynnä kirjoitusta, noita samoja käsittämättömiä sanoja, jotka olivat ennen niin pahasti suututtaneet ja kiusoittaneet Liisukkaa, kun hän oli vettä etsimässä Hirvisaarelta.
"Ei, mutta nythän ukko on saanut jo liian kauan istua ruuhessa odottamassa!" huudahti Liisukka ja läksi niin nopeasti juoksemaan kantojen ja kivien yli, että puoli vettä läikkyi pois Aallottaren hopeamaljasta.
"Katsos tuota!" sanoi merimies ja löi samassa kirveensä kiveen, niin että suuri pala lohkesi terästä.
Liisukka juoksi, minkä jaksoi, ja ihan oikein, siinä isoisä vielä istuikin ruuhessa odotellen. "Missä sinä niin kauan olit?" torui hän.
Liisukka kertoi kaikki, miten hän löysi hopeamaljan ja miten ihmiset siitä kävivät juomassa, mutta merimiehestä hän ei puhunut mitään, sillä hän oli aivan unhottanut, että ketään merimiestä oli olemassakaan koko maailmassa. Ja juuri silloin, kun merimies oli unhottunut, oli myöskin isoisä muistunut mieleen.
"Juopas nyt, ukko!" kehoitti hän ja pani maljan ukon huulille. Isoisä joi ja unhotti, niinkuin kaikki muutkin, sen mikä hänellä oli rakkainta maailmassa, ja se oli hänen silmäinsä valo. Hänestä oli aivan luonnollinen tuo sokeus, eikä hän enää muistanut koskaan nähneensäkään aurinkoa, kuuta, tähtiä, sinipintaista järveä ja vehreätä metsää.
Täll'aikaa istui Ahti merenvehreässä palatsissaan, turhaan odotellen tytärtänsä takaisin. Viimein hän lähetti merenhaltian etsimään häntä, mutta se palasi ja kertoi Aallottaren unhottaneen kaikki tyyni ja uiskentelevan ajatuksettomana aaltona aavalla merellä. Ahti suuttui ja muutti haltian kiveksi Suomenlahteen; siihen nyt särkyy syysmyrskyillä monta laivaa. Mutta sillä ei Ahti saanut tytärtänsä takaisin. Aallotar pysyi poissa, ja Ahdin parta muuttui ikävästä ja kaipauksesta hopeanharmaaksi.
Liisukka souti isoisänsä kanssa kotiin, ja siellä oli kaikki ihan entisellään. Ukko kutoi nuottaa, Liisukka teki vispilöitä ja laski verkkoja mereen. Niin he tekevät vielä tänäkin päivänä. Mutta Aallottaren hopeamalja myötiin kultasepälle, ja kukapa tietää, mihin se sitte on joutunut? Ehkä on joku ostanut sen kerma-astiaksi kahvipöydälle ja ihmettelee nyt, että niin moni, joka siitä juo, heti unhottaa, mikä heillä ennen oli rakkainta maailmassa.