Välistä soutaa nuori merimies Liisukan tuvan rantaan ja katselee suruisesti ylös pieneen ikkunaan. Mutta Liisukka ei tunne häntä; hän tekee vispilöitä ja kuuntelee puita, jotka ulkona laulavat: "Miksikä olet niin yksin, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"
"Niin, kenpä sen tiennee", vastaa Liisukka ja tahtoisi niin mielellään nauraa sille, mutta kas, hän ei voi. On kuitenkin jotain surullista ja kummallista, jota hän ei oikein ymmärrä.
Oi, sä pikku kultalintu, joka laulat niin kauniisti sinitaivaalla, laula vielä kerran samat sanat Liisukalle ja laula ne Aallottaren laineelle, joka uiskentelee rannattomassa meressä! Ehkäpä he viimein kuulevat ja saavat muistonsa takaisin. Laula ajatuksettomalle laineelle: Aallotar, Aallotar, etkö enää muista metsän ystävää? Ja laula sitte töllin vispilätytölle: Liisukka, Liisukka, miksi olet niin yksin, missä on rakkanasi?
KÖYHÄIN LASTEN KIITOSLAULU
Suomen vuodentulosta syksyllä 1868.
Vuos' sitte mylly seisoi vaan,
Ei äiti nähnyt itkultaan,
Ja isän käsi puutui,
Kalvaana veikko vuoteellaan.
Meit' ynnä koko Suomea
Rankasi Herra Jumala,
Kun Hänet unhotimme,
Vaikk' kyllin Hän soi kaikkea.
Me pienet laajaan maailmaan
Kodista pantiin kulkemaan;
Miss' saimme lepovuoteen,
Sen tiesi yksin Herra vaan.
Me näimme pöydät tyhjinä,
Sai kovuutta, sai sääliä;
Kuljimme lumisina
Kuin pilvet pohjan perillä.
Niin hajaannuimme poloiset
Kuin syksyn tuuliin lehtyset:
On tuntematon koivu,
Miss' ennen ovat ollehet.