Mutta kauimpana kaikkein pimeimmässä nurkassa, puoleksi piilossa korkean, seinään kiinni tehdyn sängyn takana, joka kaksinkertaisena ulottui kattoon asti, siellä loisti jotakin kaunista, niin kaunista, ett'ei kukaan tiennyt, oliko se hopeaa vai kultaa vai helmiä ja kalliita kiviä, tai ilta-auringon kirkkainta paistetta, joka oli pujahtanut raosta sisään suurentamaan omaa kauneuttansa tuvan pimeässä. Vai oliko se ehkä aarniotulta, joka paloi kätketyn aarteen päällä, tai ehkä vanha tonttu-ukko oli sytyttänyt kynttilänsä valasemaan illan pimeää hiljaisuutta.
Ei, minä kerron, mitä se oli. Ei se ollut kultaa, ei auringon eksynyt säde eikä kummitus, se oli vain palanen vanhaa seinähirttä. Se oli vanhuudesta ja kosteudesta aivan lahonut, ja nyt se loisti pimeässä, niinkuin välistä näkee vanhan puun loistavan. Siinä kaikki.
Mutta minulla on oma luuloni asiasta. Minä uskon, että kaikki ne kauniit muistot, kaikki iloiset ajatukset, kaikki leikki, onnellisuus ja sulous, jotka ennen viihtyivät tämän tuvan seinäin sisällä, että ne nyt uudestaan elivät tuvan pimeimmässä nurkassa ja loistivat siellä entisen ajan onnellisena muistona. Luulenpa, että yksin vanha seinähonkakin loisti silloin ilosta, ja sentähden se nyt niin kirkkaalta näytti.
Sillä jos tietäisit kaikki, mitä tämä tupa on aikoinaan nähnyt, niin uskoisit samaa kuin minäkin. Sehän oli ennen muinoin ainoa tupa koko tällä kauniilla saarella, eikä sen ovea koskaan suljettu, se oli aina avoinna köyhille ja rikkaille, surullisille ja iloisille, se tarjosi kaikille vierasvaraista suojaa, milloin ulkona myrskysi, kattoa pään päälle, milloin satoi, lieden, missä keittää hyppiviä ahvenia, ja kaikkein pehmeimmän heinävuoteen, kun ilta tuli ja lepo alkoi tuntua makealta. Siellä oli siihen aikaan kesät päästänsä iloisia ihmisiä kaupungista ja koko seudusta. He asuivat siinä kursailematta ja arkailematta, keittivät yhteistä kahvia suuressa kirkkaassa vaskipannussa, leikkivät leikkejänsä, makasivat vierekkäin olkivuoteilla lattialla, mutta arvokkaimmat ja vanhimmat saivat nukkua heinävuoteilla sängyissä, ja he olivat muka ylhäisiä ja makaavinaan untuvapolstareilla. Ja kaikki leikki, kaikki iloiset sanansutkaukset, kaikki pulmat, sukkelat vehkeet ja hupaiset laitokset, jotka tämä tupa oli nähnyt, ei, niitä olisi mahdoton kertoa. Nyt se oli autiona ja rappeutuneena, ja kaikista sen entisistä asukkaista oli siellä jäljellä ainoastaan yksi suku, joka ei ollut luopunut siitä sen vanhuudessakaan, ja se oli itikkain suku. He eivät siellä ennen olleet kovinkaan tervetulleet silloin, kun tuvassa asui ihmisiä, jotka rakastivat yörauhaa; he panivat suoria katajanoksia lieteen ja kannen savupiipun suulle, niin että tupa tuli täyteen savua, ja siitä olivat itikat hyvin hämillänsä. Mutta nyt ne saivat rauhassa tanssia kylliksensä päivänpaisteessa rikkinäisen ikkunan edessä ja vaikka he eivät saaneetkaan herkutella nuorella ihmisverellä, niin saivat sen sijaan elää rauhassa katajansavulta, ja kun nykyiset itikat kehuivat olevansa niiden itikkain lapsia kymmenennessä polvessa, jotka olivat eläneet tuvassa entisinä ilon aikoina, oli heissä säilynyt jokin verta mieltymystä tupaan ja he viihtyivät siellä, vaikka heillä ei ollutkaan ravintona muuta kuin päivänpaistetta ja kesätuulta.
Vanha tupa oli jäänyt autioksi sentähden, että saarella oli nyt monta uudempaa ja paremmin varustettua asuntoa, joissa nyt ne, joiden kannatti, viettivät kesää. Siellä todellakin oli pieniä kaksinkertaisia palatseja kaikkine mukavuuksineen, kuin ajatella saattaa: niiden lähellä oli puutarhoja taidokkaine lehtikujineen ja kukkapengermineen, ja jos tahdottiin puhua oikein isännän mieliksi, kysyttiin häneltä, mitenkä oli ollut mahdollinen saada sinne raivaamattomaan metsään ja pauhaavan meren rannalle rakennetuksi niin kaunis huvila. Siihen nyykäytti huvilan isäntä päätään ja sanoi: hm, kun tuopi kaupungista maalarin ja puutarhurin ja koko joukon muita mestareja, hakkuuttaa pois metsittyneet puut ja leikkelee ja siistii ja maksaa muutamia tuhansia markkoja, niin tuleehan viimein mahdotonkin mahdolliseksi.
Uusilla huviloilla oli kauniita nimiä niinkuin Ilola, Suruton, Niemelä y.m. Siellä elettiin aivan kuin kaupungissa, otettiin vastaan vieraita, pidettiin musiikillisia iltamia; oli siellä myöskin vehreitä korttipöytiä, keilaratoja ja karuselleja. Jos mentiin kävelemään, käveltiin vain hiekoitettuja käytäviä ja vehreitä kiinalaissiltoja, joita oli rakenneltu itsepäisten purojen ylitse: mutta vehreään, tuoksuvaan metsään mentiin ainoastaan joskus, milloin mesimarjat punaisimmillaan loistivat mättäillä tai mansikat ystävällisesti viittailivat rinteillä. Silloin tytöt käärivät ylös helmansa, ottivat sievät pikku korit käteen ja läksivät tunniksi tai kahdeksi seikkailuretkelle, mutta nuoret herrat läksivät purjehtimaan sievillä, valkoisilla luupeilla, joiden mastojen latvoissa koruliput liehuivat, tapasivat tytöt jollakin niemellä ja vertailivat heitä paimentyttöihin ja metsänneitosiin, pyytäen heitä kaikin mokomin pitämään korinsa, vaikka he hyvyydessään kyllä marjoja maistelivat.
Eräässä mitä kauneimmassa huvilassa, jolla oli muhkea nimi Albano, asui kaksi tyttöä, Antonia ja Mana, vanhempinensa. Molemmat olivat nuoret, kauniit ja iloiset, molemmat vallattomat ja mieleltään keveät, mutta eri tavalla; Antonia riippui nuoren sydämmensä koko kiihkolla kiinni päivän huvituksissa ja hetken pauhuisissa iloissa, vaan Marialla oli lämpöisempi sydän ja avoin kaikille vaikutuksille; ja juuri sentähden voi hän olla sitä iloisempi, että hän välistä osasi olla surullinenkin.
Paitsi vanhempia, sisaruksia ja koko perhettä, joka oli muuttanut tänne maalle kesäksi, asui siellä myöskin tyttöjen vanha mummo omassa pikku kammarissaan ylhäällä toisessa kerrassa. Hän oli lähes 90 vuoden ikäinen ja ihan sokea: mitä milloinkin tapahtui nyt hänen vanhana ollessaan, siitä hän tiesi ja muisti hyvin vähän, mutta mitä oli tapahtunut monen miespolven aika sitte, sen hän kaiken osasi ulkoa kuin kirjasta. Hän istui kammarissaan veisaten virsiä eikä ollut kenenkään tiellä; joka aamu tulivat kaikki lapset vuorotellen suutelemaan hänen kättänsä ja hymyilivät toisilleen, kun hän jo sadannetta kertaa kysyi, mikä kunkin heidän nimensä oli.
Enemmin kuin kukaan muu lapsista rakasti Maria vanhaa mummoa, ja hänen nimensä oli ainoa, jonka mummo muisti. Sentähden muut lapset häntä leikillä sanovat pikku mummoksi, "sillä sinä olet niin vanhan mummon näköinen, kun hän istuu tuolissansa", sanoivat he. Ja vaikka Maria rakasti mummoa, ei hän kuitenkaan voinut olla katsomatta monia ryppyjä ja harmaata, lakastunutta ihoa hänen kasvoistansa; ja kun muut sanoivat häntä niin mummon näköiseksi, itki hän.
Sen kuuli 90 vuoden mummo siinä istuessaan ja sanoi lohdutellen: "Älä itke, pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"