Sillä kotona kaupungissa, suuressa ja kauniissa vierashuoneessa riippui seinällä kaksi hyvin vanhaa taulua soikeissa, kullatuissa kehyksissä. Siinä oli nuori herra, 30 vuoden ikäinen, tukka puuteroituna ja palmikko niskassa, frakissa suuret, kiiltävät napit, hienotekoiset kalvokkaat käsissä ja komea pitsikaulus ja rintamus; ja hänen vieressään toisessa taulussa näkyi nuori, kaunis ja iloinen, noin 20 vuoden ikäinen rouva, tukka ylös kammattuna ja mekon liivi pitkä, aivan ruumiin mukainen, pönkkähame suurikukkaisesta triumfantti-kankaasta, hienotekoiset, pitkät kalvokkaat riippumassa puolitiehen asti paljailla käsivarsilla. Molemmissa tauluissa oli vuosiluku 1775. Ne olivat vanhan äitinisän ja äitinäitin muotokuvat, maalatut Tukholmassa heti heidän jouduttuaan naimisiin. Isoisä oli jo ammoin kuollut, mutta nuori, kaunis rouva, kasvojen juonteet ylpeät, hymyilevät ja kuitenkin niin hyvänluontoiset, hienoissa, kukoistavissa poskissa sievät pikku kuopat ja kirkkaissa sinisilmissä suloinen, lempeä loiste, hän oli nyt sama 90 vuoden ikäinen sokea mummo, jonka poskissa oli niin monta ryppyä, jonka iho oli harmaa ja kädet niin köhmyiset ja joka istui yksinäisessä kammarissaan: niin, hän oli sama vanha äitinäiti 70 vuotta sitte. Hän muisteli vielä nuoruutensa iloisia päiviä, jolloin hän kuuli kauneudestaan niin monta imartelevaa sanaa, ja sentähden hän hiljaisesti ja hyvänluontoisesti sanoi, vähääkään katkerasti ajattelematta kaiken maallisen kauneuden katoavaisuutta: "Älä itke, pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"
Muutamana aamuna nousi aurinko merestä niin punaisena ja suurena kuin vaununpyörä ja päivä tuli hyvin lämpimäksi. Antonia ja Maria ottivat korinsa ja läksivät poimimaan mesimarjoja eli maaramia. Oli niin kaunista, niin hiljaista metsissä, koivujen ja leppäin alla oli varjo niin taivaallisen suloinen. Suuret tummanpunaiset marjat kiiluivat tiheäin lehtien alta mätästen laidoista; semmoisia marjoja eivät tytöt olleet koskaan poimineet, niin pulleat, kauniit ja mehuiset ne olivat. Mitä etemmäksi he joutuivat lehtimetsään ja tuoksuville, vielä niittämättömille niityille, sitä enemmän marjoja he löysivät ja sitä sukkelammin täyttyivät korit. Se oli viehättävän hauskaa ja he yhä poimivat iltapäivälle asti.
"Nyt jo olisi aika lähteä kotiin, sillä aurinko alkaa paahtaa polttavasti kuin leipäuuni", sanoi Antonia.
"Odotahan vähän", sanoi Maria, "parikymmentä marjaa mahtuu enää vain koriini." Ja he astuivat edelleen mättäältä toiselle.
"Täällä minä en ole koskaan ennen ollut", sanoi Antonia. "Näetkö tuota vanhaa tuvan hökkeliä tuolta puiden välistä? Se näyttää juuri tontun asunnolta. Kun vielä antavatkin tonttujen asua tällä kauniilla saarella!"
"Tupa on ruma ja vanha", vastasi Maria, "mutta ei ole oikein halveksia sitä vanhuutensa tähden. Onhan mummokin ruma ja vanha, mutta on kuitenkin niin hyvä, ja hän on ollut nuorena kauniskin."
"Lorua sinä tuommoisesta vanhasta ladosta!" sanoi Antonia nauraen.
"Mutta meidän pitää lähteä kotiin; minun vuoroni on laittaa teetä tänä iltana."
"Helppo kyllä sanoa, mutta mihin päin?"
"Lähtekäämme tänne vasemmalle."