Hänen piti nousta katsomaan. Hän meni nurkkaan. Ei, ei se tulta ollut, vaan jotakin muuta; vanha, laho puu se loisti pimeässä. Maria katseli sitä vähän aikaa mielihyvällä. Vaan silloin huomasi hän toisen pienen kohdan seinässä, joka myöskin loisti, vaikka vielä vaalakammin. Se on myöskin lahoa puuta, ajatteli hän ja koetti kädellään. Mutta ei, se oli pieni sormus, pistetty syvälle seinän rakoon. Vaivalla sai hän sen pois ja näki, vaikka pimeässäkin, valon tulevan pienestä timantista, joka oli kiinnitetty sormuksen kantaan. Mikä löytö! Ja miten Marian kärsivällisyyttä kiusasi, kun ei nyt heti saanut katsella sormusta tarkemmin. Hän pani sen sormeensa ja palasi vuoteelle. Nyt ei hänen enää tarvinnut kauan odotella unta.
Olettehan varmaankin kuulleet höyhensaarista? Siellä oli Maria kuin kotonaan, niinkuin kaikki hyvät lapset, ja kultaiset unet lentelivät taivaan sinisillä siivillään hänen vuoteensa ympärillä. Ne ottivat häntä kädestä ja veivät seitsemänkymmentä vuotta taemmaksi ajassa. Hän näki mummon seitsemäntoista vuoden ikäisenä, niin iloisena ja hymyilevänä, niin hellänä ja kauniina kuin Maria itse. Hän istuu tässä samassa vanhassa tuvassa, jossa Maria nyt makaa; mutta tupakin on silloin uusi ja valkoinen ja siisti! Seitsentoista-vuotisen mummon vieressä istuu kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen merimiehen puvussa. He puhdistavat marjoja, he katselevat toinen toistaan. Miten kirkkaat, ystävälliset silmät! Olivatko ne mummon silmät? Niin, ne samat ne olivat, mutta seitsemänkymmentä vuotta sitte! Silloin kaunis, valkotukkainen poika ottaa hänen kätensä ja suutelee sitä, juoksee ulos ja purjehtii laivalla pois merelle. Ja miten vanha mummo itkee… (aina minä sanon vanha mummo; vastahan hän oli seitsemäntoista vuoden ijässä!)… Miten hän itkee, se kaunis, suloinen, nuori tyttö! Hänen sisaruksensa tulevat tupaan, korit täynnä marjoja. He asettuvat vanhan mum… rakkaan nuoren sisaren ympärille, he tanssittavat häntä, tahtovat lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mutta hän itkee vain ja katselee tuota sinimeren kirkasta, pohjoiseen katoavaa reunaa!
Maria heräsi ja katsoi ympärilleen. Poissa oli nuori, itkevä tyttö; poissa oli myöskin poika ja kaunis tupa. Kotona Albanossa istui vanha mummo 90 vuoden ikäisenä ja sokeana, ja Maria makasi rappeutuneessa, harmaassa tuvassa, joka oli kokoon luhistumaisillaan. Marian sydämmessä tuntui niin kummalliselta.
Kuitenkin vaipui hän uudestaan ystävällisten unien syliin, ja nyt ne veivät häntä seitsemänkymmentä vuotta eteenpäin ajassa. Mitä hän nyt näkee? Onko tämä sama saari? Miten toisennäköinen hän itse on ja samalla kuitenkin miten samannäköinen! Poissa on vanha tupa, niin ett'ei ole merkkiäkään jäljellä, eikä kukaan ihminen sitä tiedä edes olleenkaan; Maria vain yksin tietää sen. Siinä paikassa, jossa tupa oli ja jossa huvilat olivat, ja yli koko sen ennen niin vehreän saaren ulottuu nyt katuja, toreja ja korkeita taloja; vaunuja vierii, ihmisiä hyörii, siinä on elämää, melua ja liikettä, kaupunki on muutettu tänne entisestä paikastaan manterelta, ja sen muuton jälkeen on se kasvanut neljä kertaa suuremmaksi, väkirikkaaksi ja vauraaksi… Ah, mutta missä nyt ovat kauniit mesimarjat ja suloinen lintujen laulu, joka ennen soi metsien yksinäisessä hiljaisuudessa? Ne ovat paenneet melua, linnut eivät viihdy kauneissa puutarhoissa, joita on istuteltu kaikkialle pitkin rantoja. Kas, tuossa tulee hyvin vanha mummo, ympärillä lastenlasten lapsia. Hänen toinen jalkansa on rampa, hän ei enää jaksa astua, häntä kannetaan tuolissa; hän on kuuro, niin ett'ei kuule mitään, mutta sokea hän ei ole, niinkuin vanha mummo. Hän näyttää vanhuudessaan niin hyvältä ja rakastettavalta: sanokaas, kuka hän on. Maria näkee hänet unissaan, katselee häntä tarkkaan, mielistyy häneen ja suutelee hänen kättänsä, vaan ei tunne häntä. Silloin kuiskaa joku ääni hänelle korvaan: sinä itsehän se oletkin, Maria, yhdeksänkymmenen ijässä! Maria säpsähtää unissaan, tuntuu taaskin niin kummalliselta hänen sydämmessään; hän itkisi sekä surusta että rakkaudesta mutta ei osaa. Hän tuntee olevansa niin vanha, hänhän onkin tuo rampa ja kuuro 90 vuoden ikäinen mummo, joka istuu tuossa kantotuolissa. Hän katsoo kauas, hyvin kauas taapäin! Hän katselee nyt sitä paikkaa, jossa ennen oli vanha tupa, vaan jossa nyt on pieni huvihuone, ikkunoissa vaaleanpunaiset silkkiverhot ja pieni viiri katolla. Hän sanoo lastensa lasten lapsille: Voitteko uskoa, että tässä ennen muinoin oli vanha, rappeutunut tupa, joka tiesi kertoa niin monia vanhoja muistoja? Sata neljäkymmentä vuotta sitte seisoi tässä samassa paikassa minun äitini äiti ja otti jäähyväiset iloiselta pojalta, joka purjehti pois merelle eikä koskaan palannut. Ja seitsemänkymmentä vuotta sitte, kun minä vielä olin nuori ja lapsellinen, eksyimme minä ja sisareni Antonia metsään. Me olimme yötä vanhassa tuvassa ja minä löysin sieltä sormuksen; silloin minä olin seitsentoista-vuotinen! Ja nuori tyttö, joka seisoi lähinnä nuorta ja kaunista Mariaa… no, mitä sanonkaan? sitä yhdeksänkymmenen ikäistä, kuihtunutta, rampaa ja kuuroa mummoa!… nuori tyttö katsahti kummastuen kantotuolissa istuvaan vanhukseen ja sanoi luonnollisessa viattomuudessaan: oletko todella, mummo, ollut seitsemäntoista vanhana?
Silloin taaskin niin ahdisti Marian sydäntä, hän näki sumua laskeutuvan punaisilla silkkikartiineilla ja kattoviirillä koristetun huvihuoneen ympärille, se himmensi kaikki esineet, mummonkin kantotuolinensa ja lapset, jotka iloiten leikkivät hänen ympärillään. Ja Maria samassa heräsi ja tunsi lämpimiä kyyneliä poskillansa. Säikähtäen hypähti hän ylös. Oliko hän todellakin niin vanha ja kuihtunut, kuin juuri äsken oli nähnyt itsensä kantotuolissa? Ah ei, hän oli yhtä nuori, yhtä keveä jalalta kuin ennenkin; hänen poskensa olivat hienot, lämpöiset, pehmeät ja punakat, hän katsoi käsiänsä, ne olivat valkoiset ja pehmeät kuin ennenkin! Niin, hän oli vieläkin seitsemäntoista ijässä, ja kaikki, jonka hän oli nähnyt ja joka oli niin kummallisesti liikuttanut hänen sydäntänsä ja saanut hänet oikein itkemään, se kaikki oli vain unta!
Oliko se todella kaikki unta?
Oli, sillä nyt paistoi aurinko niin kirkkaasti vanhan, harmaan tuvan rikkinäisistä ruuduista; ukkonen ja sade olivat lakanneet, ja suloista tuoksua tuli vehreästä metsästä.
Maria pyyhkäsi otsaansa kädellään. Unta se oli, sanoi hän hiljaa itsekseen; mutta millaista unta!
Antonia vielä nukkui. Maria herätti hänet suutelolla, ja he käärivät ylös helmansa, sillä ruoho oli vielä märkä, ja sanoivat tuvalle jäähyväset. Mutta eivätpä he kauas ehtineet, kun jo lähellä rantaa näkivät veneen; heidän huolestunut isänsä itse oli soutanut heitä etsimään. Vajaassa tunnissa he nyt ehtivät kotiin Albanoon.
Antonialla oli paljo kertomista kotiin päästyä, ukkosesta, vanhasta roskaisesta tuvasta ja hullunkurisista värsyistä, joita oli tuvan seinissä. Mutta Maria meni heti vanhan mummon luo, syleili häntä, suuteli hänen ryppyisiä käsiään ja hyväili häntä kaikin tavoin. Hän ei voinut unhottaa untansa, hän ajatteli: minun kaltaiseni on mummokin ollut, ja mummon näköiseksi minäkin tulen! Ja samalla hän ajatteli kaunista merimiestä, joka purjehti pois ainiaaksi, ja hän ajatteli, vaan en huoli sanoa, ketä, ja miten ihmeellistä onkaan muistella seitsemänkymmenen ijässä häntä ja kaikkia näitä suloisia nuoruuden päiviä, jotka hän nyt leikin iloissa on kuluttanut. Silloin nousivat kyynelet Marialle silmiin; ainahan ne olivatkin väjymässä, milloin hän vain oli suruinen tai hyvin iloinen, se hyvä, hellä Maria.