"Mummo", sanoi hän, "minä olin vanhassa tuvassa! Siellä oli seinässä sinun nimesi, ja koko yön minä unissani näin sinusta kummallisimpia asioita."
Mutta vanhus ei kuullut; hän vain piti kiinni Marian kättä ja tunnusteli tarkkaan timanttisormusta, joka oli nimettömässä sormessa. "Sormus, sormus!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Mistä sait sormuksen?"
"Vanhasta tuvasta minä sen löysin, syvältä seinän raosta."
"Sama sormus se on!" virkkoi mummo, kumartui, suuteli sitä ja painoi sen kuivettuneesen sormeensa. "Kiitos, pikku Maija, ihan sama se on, ihan sama! Minä etsin sitä eilen, etsin koko päivän enkä löytänyt. Mutta nyt minä sen sain."
"Eilenkö, mummo? Eilenkö."
"Eikö se ollut eilen? Ei, sinä olet oikeassa, johan siitä on monta viikkoa. Silloin, kun hän purjehti pois."
"Sekö nuori, kaunis merimies, jolla oli yllä sininen mekko?"
"Niin, juuri hän. Tunnetko sinä siis hänet?"
"Hänetkö, joka puhdisteli sinun kanssasi marjoja vanhassa tuvassa ja sitte purjehti pois merille?"
"Hänet juuri. Sinä et ehkä tiedä, että me hyvin rakastimme toisiamme. Me olimme rakastaneet toisiamme aina pienestä asti; hän oli vain kolme vuotta vanhempi. Hän oli minulle kuin veli, mutta hän rakasti minua enemmän kuin sisartansa. Lähtiessään pois muutama viikko sitte, sanoi hän minulle: Beate Sofie, sinä et rakasta minua, niinkuin minä sinua; minä nyt lähden merille enkä ehkä koskaan palaa. Mutta tähän tupaan minä kätkin sormuksen, jonka näit eilen; etsi se, sinä saat sen? Kun sormus on kädessäsi, silloin tiedät, että minä kohta palaan luoksesi; mutta jos et sitä löydä, niin emme koskaan enää näe toisiamme."