"Etsitkö sinä, mummo, sormusta?"
"Etsinkö? Yöt päivät, päivät ja yöt, mutta en löytänyt. Minä etsin sitä joka kesä, eikä hän koskaan palannut. Sanopas, pikku Maija, onko siitä kauankin, kun hän purjehti pois. Ehkä jo monta kuukautta?"
"Ah, mummo, siitä on kulunut seitsemänkymmentä vuotta!"
"Seitsemänkymmentä vuotta! Lapsi, sinä olet oikeassa, minä en tullut ajatelleeksi. Se päivä on minusta niinkuin eilen; kaikki, mitä on välillä, on juossut ohitseni kuin virta, ja minä olen jäänyt yksin rannalle. Sanopas, mitä on kirjoitettuna sormuksen sisäpuolella?"
"1772. Minä palaan luoksesi."
"Hän palaa luokseni! Niin, nyt minä tiedän, että hän tulee, mutta ei hän minun luokseni, vaan minä hänen luoksensa. Hän on nyt niissä valoisissa saleissa, joissa ei ole mitään eroa enää. Sinne minäkin kohta joudun. Silloin hän tulee minun luokseni!"
"Ei mummo, et sinä saa kuolla pois meiltä!"
"Älä sure, pikku. Maija! Pitkällä päivällä on ehtoonsa niinkuin lyhyelläkin. Mutta samapa se, onko päivä ollut lyhyt vai pitkä, kunhan vain joka hetki on vienyt meidät lähemmäksi Jumalan valtakuntaa. Silloin otetaan ilta vastaan ilolla ja lepo rauhallisella mielellä, ja ijankaikkinen aamu valkenee autuaana entisyyden yön jälkeen."
Niin puhui vanha mummo niin taivaallisella luottamuksella, kuin ainoastaan sillä on, joka on saanut paljon kokea, vaan joka kuitenkin on pitänyt uskonsa loppuun asti. Kun seuraava kesä tuli, kasvoi hento, lapsellinen ruoho jo hänen haudallansa. Mutta Antonia ja Maria purjehtivat vanhempinensa saareen, ja se tapahtui samaan aikaan elokuussa. "Lähtekäämme, sisko", sanoi Maria, "katsomaan, vieläkö vanha tupa on pystyssä!" "Mennään vain", sanoi Antonia, "mutta nyt panemme tien tarkkaan merkkiin, ett'emme eksy." Ja he läksivät.
Kun he saapuivat kauniille mäelle järven rannalle, ei vanhaa tupaa ollutkaan enää siellä. Se oli kukistunut viime syksyn marraskuun myrskyillä ja osa hirsistä oli vedetty pois, vaan lahoimmat olivat jäljellä ynnä suuri harmaakivinen uuni, jossa tytöt olivat keittäneet riisiryynejä. Ainoastaan hyttyset yhä vielä tanssivat kuin ennenkin tuvan raunioilla ja laskeutuva aurinko levitti lempeitä kultasäteitänsä entisten muistojen autioon asuntoon.