"Mitä nyt!" huudahti Antonia. "Kotitonttu on koditonna, sen linna on kukistunut, ja nyt se ehkä muuttaa kotinsa Albanoon!"
Maria ei tuota kuullut. Hän katseli tuvan jäännöksiä, joita aurinko kultasi, katseli tulevaisuutta ja sanoi hiljaa itsekseen: "Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua on tässä suuri kaupunki laivoineen ja tehtaineen ja tässä samassa paikassa pieni huvihuone, ikkunoissa vaaleanpunaiset silkkiverhot ja katolla viiri. Silloin ei kukaan enää muista tässä olleenkaan vanhaa tupaa, jossa hyviä, iloisia ihmisiä on asunut. Eräs vanha mummo sen vain muistaa."
"Tule, Maria!" huusi Antonia. "Täällä on kauneimpia ja punaisimpia mesimarjoja. Katsos, miten ne kiiltävät! Tunne, miten ne tuoksuvat! Ah, en minä tiedä mitään ihanampaa maan päällä kuin oikein suuret, kirkkaat tummanpunaiset mesimarjat. Eikö niin?"
"Niin, niin, poimikaamme niitä!" sanoi Maria hymyillen. Ja siihen lapsuuden raittiisen, suloiseen, viattomaan hymyyn haihtuivat sekä entisyys että tulevaisuus.
PÄIVÄNSÄDE MARRASKUUSSA.
Muurahaiset tekivät työtä täydessä puuhassa. Paljo heillä olikin tekemistä. Ensiksikin piti heidän muurata kammarinsa muurahaiskeossa oikein tarkoiksi ja lämpimiksi talven varalle. Sitte piti heidän vielä tarkastaa kaikki ruokahuoneet ja katsoa, oliko kylliksi muonaa viideksi tai kuudeksi vankeuskuukaudeksi. Olipa vielä linnoitettava kekokaupungin portitkin vihollisten hyökkäystä vastaan. Sitte oli laistavat muurahaisten tiet ja toimitettava pois kaikki kuivaneet havut, ja viimeisenä työnä oli kiipeäminen lähimpään puuhun pitämään vaaria maailman menosta ja töllistelemään pilviä, olikohan talvi jo hetikin tulossa.
Mutta kaiken tämän lisäksi oli muurahaisilla vielä sittekin yksi vaivaloinen ja surullinen työ; heidän piti kaivaa hauta suurelle emovainajallensa Luonnolle, ja siinä työssä olivat kaikki maan pikku elukat, kaikki tyyni eli 94 kvintiljoonaa, 18 kvadriljoonaa, 400,000 triljoonaa, 888,000 miljoonaa 954,367. Kirjoitapas se luku; niin monta niitä sanottiin olevan, vaan minä en tiedä niin tarkkaan; ehkäpä niitä oli 954,368.
Jo oli hallanhärmää maassa, seitsemäntuhatta miljoonaa helmeä, eikä kukaan niitä koonnut. Kaikki kuihtuneet ruohonkorret ja kaikki lehdettömät puut olivat jo syvässä surupuvussa; mutta honkain ja kuusten, jotka aina pitivät tummanvehreätä turkkia, ei tarvinnut tehdä muuta kuin harjata pois sammal päällyksestä. Tuulet, nuo ilman tyttäret, istuivat pilvissä ja karttasivat lumivillaa käärinliinoiksi; jäätyvät aallot lauloivat surullisia lauluja rannalla, kunnes nukkuivat pois jääpeitteen alle, ja pikku linnut, joita vielä oli jäljellä muuttoajan jälkeen, harjoittivat pientä viatonta surumessua honkain iltahuminan säestykseen. Kaikki oli niin kolkkoa, niin pimeätä, niin syvällisen surullista.
Mutta silloin pilkisti pilven raosta yksi päivänsäde.
Yksi päivänsäde, oikeaa taivaista kultaa, paistoi mustasta lumipilvestä hallanhärmän helmille, lakastuneelle ruoholle, elottomille puille, jylhille hongille, uutteroille muurahaisille ja kaikille 94 kvintiljoonalle pikku elukalle — jopa unohtui, miten monta niitä olikaan — ja yht'äkkiä muuttui kaikki tyyni.