"Mitä tämä on?" sanoi huuhkaja, joka istui viiritangon nenässä ja harjoitteli alinta ääntä lauluun, joka alkaa näin: "Syksy on tullut ja myrskyelee." Ja käreä ääni hänellä oli, mutta tyydyttiin siihenkin nyt, kun laululinnut jo olivat poissa. "Mitä tämä on? Minä hämmennyn, minä laulan väärin, minä en näe ainoatakaan nuottia, kun päivä noin paistaa ihan vasten silmiä."
"Ei tämä käy päinsä", huokailivat muurahaiset, jotka juuri äsken olivat suurella vaivalla siistineet hallanhärmän kauneiksi helminauhoiksi ruohonkorsille, että näyttäisivät surukauluksilta, ja nyt alkoivat kaikki helmet sulaa; "ei tämä käy mitenkään päinsä, siitä tulee vain likaa ja rapaa. Eikö ole mitään päivänvarjoa, joka ulottuisi pohjoisesta etelään?"
Heinäsirkka oli koko kesän positiivia vinguttanut eikä ollut huolinut minkään työn teosta. Sentähden se nyt makasi näljästä puoli kuolleena lakastuneen haavanlehden alla, mutta virkistyi päivänsäteestä ja luuli jo kesän palanneen. Ja hän alkoi heti vääntää positiiviansa, niin että haavanlehti hypähteli, mutta samalla hän väännälsikin kätensä ja jalkansa poikki, sillä ne eivät enää olleet oikein kunnolla koossa, ja siihen se hupi loppui.
Sen kaiken näki päivänsäde pilkistäessään mustan ja paksun syyspilven raosta. Mutta väräjävillä siivillä liiteli se alaspäin läpinäkyvän ilman halki, etsien jotakuta lohduttaakseen ja ilahuttaakseen maan päällä.
Päivänsäde tuli jäätyneelle lammikolle ja välkkyi kirkkaassa syysjäässä. "Onko täällä ketään surevaista?" kysyi hän. "Ei", vastasivat koulupojat, tehden jäähän kauneimpia piirtoja äsken teroitetuilla luistimillaan sekä nauraen ja riemuiten, ja koulutytöt seisoivat rannalla, koetellen vuorottain kummallakin jalalla, kestikö jää. Se oli niin erinomaisen hauskaa.
Päivänsäde lensi edelleen ja tuli lehdettömään koivikkoon. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi koivu, "mitäpä minä surisin? Tiedänhän minä viheriöiväni vielä ihanammin uudestaan, kun kerran tulee kevät."
Edelleen lensi päivänsäde ja saapui köyhään tölliin, jossa vanhemmat ja lapset antoivat viimeisestäkin leipäpalastaan toisille, jotka olivat heitä köyhemmät. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoivat ne köyhät ihmiset, "mitäpä me surisimme. Tiedämmehän, että Jumala laupeudessaan pitää huolen kaikista lapsistansa, ja me jätämme siis kaikki huolemme Hänelle."
Päivänsäde lensi laivalle, joka ankarasti taisteli myrskyssä. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi vanha merimies, "mitäpä me surisimme. Jumalahan laivamme ohjaa satamaan; sentähden me pelkäämättä teemme työtä kaikissa vaaroissa."
Päivänsäde lensi edelleen ja tuli sairasvuoteelle. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi sairas, "mitäpä minä surisin. Jumala on minun terveyteni ja Hän tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Niinpä on yksin tuskakin minun iloni, sillä minulle ei tapahdu mitään ilman Jumalan tahtoa, ja Hänen tahtonsa on aina paras."
Vielä kerran lensi päivänsäde ja saapui hautausmaalle. Siellä istui äiti itkien kuollutta lastansa, "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi itkevä äiti, "mitäpä minä surisin, sillä kohtahan näen jälleen lapseni tai kun itken, hyvä päivänsäde, niin itken ilosta, että Jumala niin aikaisin otti rakkaan lapseni ijankaikkiseen iloonsa."