Ja päivänsäde kummasteli, ett'ei löytänyt yhtään surua maan päällä.
Vaan eipä se hyvä säde ollut vielä nähnyt kaikkea.
Vähän ajan kuluttua paistoi se sisään eräästä ikkunasta, ja siinä seisoi pieni tyttö kukkaruukun luona. "Onko täällä ketään surevaista?" "On", sanoi tyttö, "tässä on yksi. Minä suren myrtinoksaani, jonka istutin onnelleni, ja nyt se kuihtuu pois syksyn pimeässä." "Eikö muuta, kyllä minä sinut siitä lohdutan", sanoi päivänsäde. Ja se paistoi niin lämpimästi myrtintaimelle, että se virkosi uuteen elämään, ja poissa oli suru ikkunasta, poissa lapsen sydämmestä.
Vielä lensi päivänsäde ja paistoi vankihuoneesen. "Onko täällä ketään surevaista?" "On", vastasi vangittu rosvo, joka istui siellä raudoissa, odotellen tuomiotansa. "Enkö minä surisi, joka olen pahantekijä ja vanki, jonka Jumala ja ihmiset ovat hyljänneet, jolla ei ole yhtään toivoa eikä armoa." "Katsos tähän", sanoi päivänsäde ja paistoi samassa raamatun lehdelle, josta oli auki se kohta, jossa Vapahtaja lupaa armoa ja anteeksiantoa ristissä riippuvalle ryövärille. Ja suru poistui vankeudesta, poistui toivottoman sydämmestä.
Päivänsäde lensi vielä kerran ja saapui vanhan Niku Remusen luo, joka seisoi käsiänsä väännellen pauhaavan virran rannalla. "Onko täällä ketään surevaista?" "On", sanoi Niku. "Mitä sinä suret?" "Minä suren lapsuuttani, jolloin olin kiittämätön ja tottelematon vanhemmilleni, ja he ovat jo ammoin kuolleet. Minä suren nuoruuttani, jonka kulutin laiskuudessa ja vallattomuudessa, ja nyt olen jo vanha. Minä suren koko elämääni, josta ei koskaan ole ollut kellekään mitään hyötyä eikä iloa, sillä minä en ole koskaan ajatellut muuta kuin omaa huviani. Sentähden minä nyt syöksyn tuohon kuohuvaan virtaan."
"Maltahan", sanoi päivänsäde. "Seuraa minua, niin minä näytän sinulle tien sinne, jossa vielä voit tehdä jotakin hyvää maailmassa." Ja päivänsäde liiteli edeltä mätästen ja kuivaneen ruohon yli, ja Niku Remunen seurasi, kunnes yhdessä saapuivat lammikolle, jonne koululapset olivat luvatta pujahtaneet työpäivänä. "Kas tässä", sanoi säde, "käy tuohon istumaan ja kerro lapsille, mitenkä on, kun koko ikänsä ajattelee vain omaa huviansa." Ja Niku Remunen ryhtyi kertomaan, ja pojat ja tytöt istuutuivat kuulemaan, ja päivänsäde katsoi heitä suoraan silmiin, niinkuin ijankaikkisen valon väläys. Ja vanha Niku Remunen tuli taas iloiseksi, että hän vielä osasi toimittaa jotakin hyvää, ja ymmärtäväiset lapset tulivat vakaviksi, mutta ei se vahingoksi ollut, se oli iloinen vakavuus, sillä siitä kasvoi totinen ilo.
Nyt oli päivänsäde lentänyt jo kylliksi sinä päivänä ja silmänräpäyksessä se palasi 14 miljoonaa peninkulmaa takaisin aurinkoon. Syyspilvi tuli ja laski rullakartiininsa maan yli, mutta säde istui vielä tähystelemässä auringon reunalla pilkistääkseen joka raosta, kuin vain huomasi tuossa rullakartiinissa. Kauanpa viipyi, ennenkuin rako ilmestyi, mutta hetipä siitä sädekin pujahti ja paistoi silloin valkoiselle lumelle. Vielä se kuitenkin muisti hauskaa retkeilyänsä marraskuussa; silloin se oli ilahuttanut niin monta sydäntä, ja se on aina iloinen muisto pitkiksi ajoiksi.
TELMYRI.
Lassi oli kuusivuotinen ja ulottui Hildalle melkein nenään asti. Ja Hilda oli kymmenvuotinen ja luuli oikein hyvin sopivansa Lassille tätiksi. Molemmat kiistelivät päivät päästänsä ja tuskin tiesivät ollenkaan, miten suuresti rakastivat toisiaan. Mutta sen kyllä huomasivat, milloin olivat erossa, Kun Hilda oli poissa koulussa, oli Lassilla sanomattoman ikävä ja hän silloin teki vallattomuutta toisensa perästä. Ja kun Lassi oli isän kanssa käymässä Forssan tehtaalla, oli Hilda koko ajan neuvoton eikä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun Lassi oli poissa. Hilda päätti kerran ruveta pitämään päiväkirjaa Lassin vallattomuuksista, ja se kiitettävä tarkoitus hänellä, oli mielessä, että saattoihan jossakin sopivassa tilaisuudessa lukea hänelle sen kauniin luettelon. Hän ajatteli siitä tulevan Lassille hyvän rangaistuksen, niin että saisi oikein hävetä tyhmyyksiänsä.
Pilvisenä päivänä ennen joulua, kun Hildalla jo oli lupa koulusta ja Lassi telmi tavallista enemmän, sanoi Hilda hänelle. "Lassi, tules tänne!"
Lassi istui nurkassa sovittelemassa paikoilleen puuhevosensa toista takajalkaa, jonka oli äsken ajanut poikki, kun ei muka hevonen kyllin vikkelästi vetänyt kuormaa. Hän oli suutuksissaan eikä ollut siis kuulevinaankaan.