"Ei, Telmyri ei sitä tiennyt, sentähden häntä ei rangaistukaan. Mutta hänen täytyi itsensä kantaa nauriit takaisin naapuriin, josta ne oli varastettu. 16 päivänä hän ahneudessaan maistoi aniliinipullosta ja tuli hyvin kipeäksi. 17 päivänä kykeni hän jo lyömään nauloja äitin messinkisiilin reikiin. Siili aivan turmeltui, ja välttääkseen saman tyhmyyden tekoa uudestaan ajoi veitikkamme 18 päivänä puutulpan kahvipannun piippuun. 29 päivänä hän huvikseen pisti Kaisan kehrätessä tulen pellavakuontaloon, josta ilosta hän taas sai tukkapöllyä. 3 päivänä marraskuuta hiipi hän luvatta luistinjäälle ja veti ylös toisen pojan, joka oli pudonnut veteen. Siitä pääsi Telmyri ensin lukon taa ja sitte sai tortun."
"Minuapa kiitettiin myöskin", sanoi Lassi ylpeästi.
"Ei hyvää tehdä tortuista eikä kiitoksista", sanoi Hilda. "Pahempaa tapahtui 4 päivänä joulukuuta. Silloin joutui Telmyri riitaan Naapurin poikien kanssa suuresta aarteesta, jonka olivat löytäneet tallista, ja se oli kuollut hiiri. Telmyri löi kepillään Naapurin Kallelle kulmaan suuren kuhmun, ja Kalle oli häntä pienempi. Siitä piti Telmyrin pyytää anteeksi Kallelta, mutta hän ei tahtonut."
"Kalle se ensin löi minua", sanoi Lassi.
"Niin, mutta Kalle oli vasta neljän vuoden mies ja Telmyri kuuden. Hyi suurta häpeätä, lyödä niin pientä poikaa! Ja kun Telmyri ei tahtonut pyytää anteeksi, sai hän isältä vitsaa. Se oli ensi kerta koko vuodessa. Telmyrin täytyi pyytää anteeksi, mutta silloin vasta pahinta tapahtui. Hän pyysi anteeksi suullaan, vaan ei sydämmellään. Muutaman päivän kuluttua olivat pojat lumisilla, Telmyri puristi pallon hyvin kovaksi ja heitti Kallea. Pallo sattui Kallelle poskeen, ja poski turposi paksuksi. Miksi semmoista sanotaan?"
Lassi oli vaiti.
"Sitä sanotaan kostoksi, ja kosto on kiittämättömyyden ja petollisuuden jälkeen kaikkein ilkeintä, kuin ihmisen sydämmeen voi tulla. Kostonhaluinen ihminen on Jumalan vihollinen, ja kaikki taivaan enkelit itkevät sitä. Mitenkä voi semmoisella ihmisellä olla koskaan oikeaa iloa ja rauhaa omassatunnossaan?"
Lassi puri hammasta ja irvisti niin omituisesti, pidättääkseen kyyneliä. Vähän ajan perästä nousi hän paikaltansa ja meni pois sanomatta mitään.
Hilda tunsi kyllä veljensä, ei ollut huomaavinaan irvistystä eikä pyytänyt häntä viipymään. Puolen tunnin kuluttua palasi Lassi ilosta loistavana. "Missäs nyt kävit?" kysyi Hilda.
"Oli niin", sano\ Lassi vähän hämillänsä, "että… muistathan kelkkani, jonka sain viime vuonna joululahjaksi. Vilkki sen nimi on eikä niin sukkelaa kelkkaa ole kellään kuin Vilkki."