TAULUNEN. Pois, pois! Tämähän on kamalaa, tämä. Numerot kummittelevat. Missä Tuomas on? Mitenkä saan taas nuo lapsiraukat ihmisiksi?
MELICERTA. Sinä olet toivonut kerran ja saanut kerran… Plus 1 minus 1 on yhtä kun nolla. Se on vähennyslaskua. Siitä ei tule mitään jäännöstä.
TAULUNEN. Oikein, mutta hirveää! Ottakaa koko laskutaitoni, mutta (nuuskaa) näyttäkää, että teissä on hiukankaan ihmistunnetta jäljellä!
NANNA (vitkaan ja katkonaisesti ikäänkuin unissaan). Minä soisin… 2 minus 2, on noll… Minä soisin… 12 kertaa 4 tekee 48… Minä soisin… 21, jaettuna 7:llä, tekee 3… Minä soisin… plus 9… että me jälleen tulisimme ihmisiksi.
TAULUNEN (aivastaa). Prosit!
(Iso taulu aukenee ja sen kehyksissä seisoo Lucia nuorena haltiattarena ojentaen valtikkaa. Soittoa. Pimeä.)
Lucian loihtuluku.
Aronda midó,
Calamba vitello!
Fugite, numeri!
Surgite, animae!
Harha kun haihtuvi, jää tosi vaan!
Aukene silmu jo loistelemaan!
(Kun näkymö valkenee, nähdään koulutytöt taas entisen muotoisina, iloissaan taputellen käsiään. Numerot ja kruunut ovat kadonneet.)
LUCIA. Ei, pitäkää vaan kruununne! Eikös ihminen ole luomiston kruunu?