— Mutta kuuleppas, — oli vaimo sanonut — eikös tuo kuusi ole liian korkea? Jos sinä panet sen pöydälle, ei se mahdu katon alle.
— Sen täytyy mahtua, — oli Matti sanonut. — Eikös laivanmasto mahdu taivaankannen alle?
— Mutta se seisoo niin huonosti, kuin se on niin korkea, — väitti vaimo. — Pelkään että se joutuu haaksirikkoon. —
— Sen täytyy seista — sanoi Matti, eikä ollut hyvä häntä vastustella. Ukko oli itsepäinen, ja oli mielestään köysittänyt kyllin monta laivaa eläessään ennenkin.
Kuusi oli valmiiksi koristettu. Siinä oli kukkia, omenoita ja piparikakkuja. Eukko meni katsomaan patojaan ja pannujaan, jotka seisoivat tulella, sillä riisiryynipuuronhan piti kiehua kolme tuntia, ja sinne piti panna yksi papu sille, joka ensin tulisi naimisiin. Matti nosti raskaan kuusen sitä varten tehtyyn jalkaan pöydällä, kallisti latvan, joka raappi kattoa ja sanoi niinkuin luotsilla on tapana sanoa myrskyssä: käännä ruori hankavastaiseen! Tokkos seisot, siinä! Etkös tiedä että Matti Pitkänen käskee: seiso!
Sitte meni hän katsomaan, miten uljaasti pöytä purjehti pois mastoineen ja latvapurjeineen, koska kaikki, mitä ikinä hän maailmassa näki, piti olla olevinaan laiva. Samassa aukeni tuvan ovi, sieltä tunki sisään heikko tuulen henki ja rits, rats, kaatui komea kuusi kuperkeikkaa laattialle! Kaatuessaan löi se Mattia käsivarteen, niin että siihen tuli aika mustelma. Siellä se kuusi nyt makasi, oksat taittuneina; omenat vierivät pois, paperikukat irtausivat, piparikakut menivät rikki! Tuolit kaatuivat, pöytäliina valui laattialle; itse kirjava puuhevonenkin, jonka muori oli ostanut kalliilla rahoilla kaupungista antaakseen sen pikku Pekalle, peräytyi pyörillään kyynärän verran takaperin, kun tapahtui tällainen mullistus rauhallisessa tuvassa. Tämähän oli haaksirikko!
Eukko kuuli jyrinän ja riensi säikähtyneenä sisään, jättäen pannukakun uuniin. Täällä näki hän Mattinsa istuvan laattialla ja pitelevän käsivarttaan, johon hän oli saanut aika läimäyksen. — Tuolla se makaa, — sanoi Matti.
— Niin, sen näen, — sanoi muori eikä voinut muuta tehdä kuin nauraa.
— Miksi ei se seisonut? Minähän sanoin, että sen piti seisoa!
— Ja minä sanoin, ettei se seisoisi, — arveli eukko.