— Kuuleppas, miten kummallista laulua kuuluu puista, — sanoi Kalle, kun he kulkivat kapeaa polkua koivujen ja mäntyjen välitse.
— Niin, puutkin laulavat tavallaan, ylistäen Jumalaa, — sanoi Liisa
Maria.
— Mutta näetkös tuota koivua, joka kumartuu maahan asti, kun myrsky tukistaa sitä? — kysyi Kalle.
— Miksi ei hän nöyrtyisi Jumalan voiman edessä! — arveli Liisa
Maria.
— Niin, mutta tuolla kaatui korkea mänty! Hui, eikös se mennyt aivan keskeltä poikki? Minä pelkään puita, Liisa! Juoskaamme, että joutuisimme pian kotiin!
— Älä nyt toki, mitä sinä pelkäät, jos vähän tuulee? Jos myrsky on voimakas, on Jumala vielä voimakkaampi. Ja tiedäthän sinä, että Hän varjelee meitä, missä ikinä olemmekin. —
— Niin, niin, mutta tuolla kaatui taaskin mänty! Ja tuolla yksi… ja tuolla koivu! Kas, kas! Nythän kaatuu koko metsä!
Aivan lähellä lapsia, tuskin kahden kyynärän päässä heistä kaatui suuri mänty ja sulki tuuheilla oksillaan polun umpeen. Huu, tuolla yksi, — rats, tuolla toinen, ja sitte kaksikymmentä yhtä rintaa, kaikki kuperkeikkaa latvat alas ja juuret ylös! Metsässä kävi sellainen myrskyn kohina ja kaatuvien puitten räiske, ettei toinen voinut toistaan kuulla. Musta pilvi pimensi ilman, vettä satoi virtanaan pieksäen puitten kaatuvia latvoja. Tuuliaispää kulki kuin jyrä yli metsän kaataen maahan komeat puut, aivan kuin olisivat ne olleet hentoja ongenvapoja. Yksi puu kaatui lasten takana, juuri siinä kohden missä he olivat seisoneet silmänräpäys takaperin. Korkea mänty kaatui niin lähellä heitä, että sen oksat ottivat myssyn Kallen päästä ja raapasivat Liisa Mariaa otsalle. Kolmas, eräs suuri haapa, heitti hiekkaa heidän päällensä, kun sen monihaaraiset juuret käänsivät maasta suuren turpeen, niin suuren kuin pieni huone. Lapsilla ei ollut mitään muuta neuvoa, kuin kömpiä erään kaatuneen männyn alle, jossa he lepäsivät suuren rungon suojassa.
Kalle itki peljästyksestä, Liisa Maria ei peljännyt. — Katso, — sanoi hän, — miten suuri on Jumalan voima! Häntä ei voi kukaan vastustaa. Etkös huomaa, miten Hän suojelee meitä jokaisella askeleellamme? Miksi kaatui suuri puu, juuri kun olimme tulleet sen ohitse, ja miksi kaatui toinen juuri ennenkun olimme tulleet sinne? Etkös häpeä peljätä, kun näet, että meillä on niin voimakas vartija! Myssysi löydämme kyllä, ja katsos, kivitaulu on aivan ehyt!
Siinä nyt makasi metsä niinkuin taistelutanner, täynnä kuolleita ja haavoitettuja. Mutta siellä ei ollutkaan helppo liikkua. Minne ikinä katsoi, oli suuria kokoja runkoja ja oksia. Ilta tuli, ennenkun lapset vielä uskalsivat kontata esille piilostaan, ja sitte tuli pimeä. Kalle ei voinut itkuansa pidättää. Näin märkinä, nälkäisinä ja viluisinako heidän piti jäädä tänne metsään koko yöksi?