Liisa Maria ei rohkeuttaan kadottanut. — No, mitäs siitä, jos meidän täytyy yksi yö maata metsässä, emme me siitä kuole. Meillähän on katto päämme päällä täällä männyn alla ja pehmeitä oksia, joiden päällä voimme nukkua. Jos Jumala tahtoo, että jäämme tänne yöksi, niin menemme kotiin huomenna. Mutta jos Hän tahtoo viedä meidät kotiin tänä iltana, niin tietää Hän silloinkin keinon. Katsos, Kalle, Jumala tietää kaikki paremmin kuin me…
Oletko nähnyt hätäytyneen hevosen ryntäävän ruispellolle, tallaavan kaikki rikki ja rientävän hurjasti eteenpäin? Sellainen oli Lounaskin; pois tieltä, pois tieltä, tahi muutoin olet kadotettu! Kun se oli mellonut meren ja murtanut metsät, repi se ohikulkiessaan riihien olkikatot, puhalsi uunin piiput kumoon, särki ikkunat ja kaatoi tuulimyllyt, aivan kuin olisivat ne olleet korttihuoneita. Sellaisesta pikku roskasta kuin lapsista; ei se mitään välittänyt. Jos ne menivät tuulen mukana, tahi kaatuivat kuolleina maahan, oli sille aivan yhdentekevä. Vihdoin alkoi se väsyä ja vähitellen tyyntyä. Kello seitsemän jälkeen iltasilla voivat ihmiset vaaratta liikkua ulkona. Silloin oli Kalle jo nukkunut. Liisa Maria oli valveilla, mutta ei uskaltanut lähteä pimeässä liikkumaan. Silloin, kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, kuuli hän ääniä metsässä, ja heti sen jälkeen näkyi valoa.
— Liisa ja Kalle! Liisa ja Kalle! — huusivat äänet. Huutajat olivat isä ja renki, jotka olivat tulleet metsään kirveiden ja lyhtyjen kanssa lapsia etsimään. He olivat tulleet siihen päätökseen, että lapset olivat kulkeneet oikotietä metsän läpi.
— Nouse ylös, Kalle, isä on täällä! — huusi Liisa iloissaan. —
Näetkös nyt, mokoma, että Jumalalla on keinot.
No niin, olihan siinä suuri työ päästä hävitetyn metsän läpi, mutta mitä ei isä tekisi rakkaiden lastensa tähden? Milloin hän hakkasi, milloin hän ryömi, milloin hän kiipesi, mutta kotia piti lasten päästä ja kotia ne pääsivätkin. Kalle oli löytänyt hattunsakin.
Lounas, joka oli riehunut merellä ja hävittänyt metsät, oli nyt tyyntynyt ja alkoi muistella selkäsaunaa tuulien louhussa Ounastunturin kupeessa. Myöhään illalla hiipi hän häpeissään louhikkoon ja kömpi heti isoäidin seljän taakse. Suureksi hämmästyksekseen sai hän kuulla seuraavan rangaistuspuheen, jonka hänelle piti ankara isänsä, ymmärtäväinen Länsi:
— Sinä vallaton nulikka, ymmärtämätön, ylvästelevä poika-vekara, tiedät kai, että voisin pistää sinut säkkiin, panna sinut tankorautavasaran alle ja pehmittää sinua aika tavalla kaikista tämän päiväisistä tyhmistä teoistasi? Mutta tällä kerralla saat olla! Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt tietämättäsi, korkeamman käskystä. Sinä olet mielestäsi mahtava ja voimakas, ylpeillen luulet sinä voittaneesi meren aallot, metsän puut ja ihmisten taidon, etkä tiedä, että olet vaan korkean herran koira, jonka hän lähettää maillensa jahdille. Hänen työnsä sinä olet tehnyt, etkä omaasi. Mene, häpeä! Minä leikkaan kyntesi kahdeksaksitoista päiväksi, joina sinun tulee olla louhikkoon kytkettynä. Ylpeytesi on sinun häpeäsi, mutta sinun työstäsi, joka nyt on hävitys, on tulevaisuudessa muodostuva jotain uutta ja parempaa. Mars, jahtikoira! Ylistä herraasi, joka kääntää kaiken väkivallan ja kaiken hulluuden maan päällä viisaan ja armeliaan rakkautensa aseeksi!
KAKSI KERTAA KAKSI ON NELJÄ.
Jänis ja orava olivat niin hyviä ystäviä, että he nimittivät toisiaan
Pupuksi ja Kurreksi.
— Hyvää päivää, Pupu, — sanoi orava, kun kohtasi jänön.