— Hyvää päivää, Kurre, — sanoi jänis. — Oletko kuullut jonkun koiran haukkuvan tänään.
— En muun kuin lukkarin Priskan. Ja siitä minä en mitään välitä.
— Ei, kukas pelkäisi lukkarin Priskaa? arveli Pupu suuremmoisesti.
— Vaikka oliskin hevoisen kokoinen!
— Lähtekäämme nyt ansiolle, sanoi Kurre. Ja jakakaamme kaikki mitä ansaitsemme. Minun tulee saada yhtä paljo kuin sinun, ja sinun yhtä paljo kuin minun.
— Siihen suostun, — vastasi Pupu.
Sanottu ja tehty. He menivät ansiolle ja jakoivat kaikki veljellisesti. Kun he tulivat pihlajan luo, kiipesi Kurre puuhun ja heitti punaisia marjoja Pupulle. Kun he tulivat kaalimaahan, puri Pupu pulleita kaalinkupuja ja kuljetti niitä Kurrelle.
Eräänä päivänä löysivät he maantieltä neljä omenaa. Uudenpihan Kalle oli mennyt aikaisin aamulla kouluun säkki selässä. Säkissä oli hänellä puoli leipää, pala juustoa, pieni maitopullo ja neljä omenaa, jotka äiti oli antanut hänelle hyvän todistuksen palkkioksi. Säkin yhdessä nurkassa sattui olemaan jommoinenkin reikä ja siitäpä olivat omenat ulos osanneet.
Nytpä Pupu ja Kurre tahtoivat jakaa omenat. Kurre koetti laskutaitoansa ja jakoi siten, että Pupu sai yhden ja hän kolme omenaa.
— Ei, odotas vähän, sanoi Pupu. Liekös se aivan oikein? — Nyt koetti Pupu jakaa omalla tavallansa, antoi yhden omenan Kurrelle ja piti itse kolme omenaa.
— Ei mutta kuules nyt, sanoi Kurre, minä luulen että tämä on yhtä hullusti. Ja he miettivät miettimistään miten ihmeellä voisivat jakaa niin, ettei toinen saisi enempää kuin toinenkaan.