Uudenpihan Kalle oli saanut tiellä halun maistaa omenaa, etsinyt säkistänsä, mutta turhaan. — Ne ovat varmaan pudonneet, — sanoi hän itseksensä ja kääntyi takaisin etsiäksensä kadonnutta aarrettaan. Silloin näki hän Pupun ja Kurren istuvan tiepuolessa, mutta omenat olivat vierineet ojaan.
— Ei, mutta katsos, Pupu ja Kurre! — huusi Kalle. Olettekos te nähneet omeniani?
— Me tahdoimme juuri jakaa neljä omenaa, — vastasi Kurre, — mutta emme voineet millään tavoin ymmärtää, kuinka saisimme neljä omenaa jaetuksi välillämme niin, että kullenkin tulisi yhtä monta.
— Eihän se mikään vaikea temppu ole, — arveli Kalle. — Kumpikin teistä saapi kaksi omenaa.
— Oih! huudahtivat Kurre ja Pupu suuresti ihmeissään. Kuinkas sinä sen tiedät?
— Miten en tietäisi että kaksi kertaa kaksi on neljä? Minähän käyn kansakoulua.
— Sepä oli kummallista. Saapikos kansakoulussa oppia, että kaksi kertaa kaksi on neljä?
— Koulussa saa oppia kaikkea, — vastasi Kalle ylpeästi.
— Se olis jotakin! Tiedätkös sinä sitte kaikki?
— No, melkein kaikki. Minä voin laskea aina seitsemän kertaa seitsemään asti, mutta muita numeroita en oikein muista.