Pupu ja Kurre eivät voineet kyllin ihmetellä niin hämmästyttävää oppia. Kuitenkin tahtoivat he seurata hyvää neuvoa, ottivat omenat ojasta ja alkoivat jakaa niitä neuvon mukaan: kaksi kertaa kaksi on neljä.
— Mutta nehän ovat minun omenoitani! huusi Kalle.
— Kas, senkin hän tiesi! huudahtivat Pupu ja Kurre. Se poika se tietää kaikki. Olisi hauskaa päästä kouluun ja tulla niin oppineeksi.
— Tulkaa mukaan! sanoi Kalle. Seuratkaa minua, minä menen juuri sinne. Te voitte hiipiä penkin alle ja pysyä siellä hiiskumatta, sillä koulussa ei saa kukaan jyrytä.
— Ei suinkaan siellä liene yhtään koiraa? kysyi Pupu.
— Koiraa? Kuinkas koulussa olisi koiria? Joskus tulee Priska lukkarin Villen mukana salaa sisälle, mutta hänet ajetaan ulos.
— Mutta jos hän puree meitä?
— Priskako purisi! Hän on niin siivo, että kun minä vedän häntä hännästä, niin hän vaan nauraa.
— Nauraako hän? — Pupu ja Kurre katsoivat toisiinsa. Eivät he olleet koskaan kuulleet koiran nauravan, mutta mitäpä sitä ei koulussa oppisi! Kenties hekin oppisivat nauramaan. Ja niin päättivät ystävykset seurata Kallea kouluun.
— Ei tässä pelkureja olla, sanoi Pupu.