Tie ei tuntunut pitkältä kahdelle sellaiselle kulkijalle. Kohta olivat Pupu ja Kurre koulussa ja hiipivät niin hiljaa penkin alle, ettei kukaan heitä nähnyt. Lapset istuivat paikoillaan, koulumestari tuli huoneeseen ja alkoi kysyä: paljonko tekee kahdeksan kertaa kahdeksan?
Se oli jotain terävämpää kuin kaksi kertaa kaksi! miettivät Pupu ja Kurre hörpistäen korviaan. Mutta juuri kyselyn alkaessa luikahti lukkarin Priska koulusaliin. Sen näki heti, että hän oli tottunut pois ajettavaksi, sillä hän lymisti häntäänsä ja aikoi luikahtaa penkin alle. Ptri, alkoi hän aivastaa ja nuuskia… mrr… prr… alkoi hän murista.
— Huut Priska! huusi koulumestari; osaatko ulos!
Mutta Priska oli jo penkin luona, josta hän löysi jotakin sangen epäilyttävää, ja alkoi haukkua. Onneksi oli yksi ikkuna auki. Hui! pöytien ja penkkien yli siinä harpattiin… Hämmästyneet koululapset näkivät Pupun ja Kurren kiitävän ulos ikkunasta ja Priskan niiden jälestä. Kaikki hyppäsivät ylös, huusivat ja nauroivat ja riensivät ikkunaan! Sillä kertaa ei kukaan saanut tietää mitä kahdeksan kertaa kahdeksan on tässä kiperässä maailmassa.
Pupu ja Kurre juoksivat minkä käpälät kantoivat metsää kohti, siivo Priska kintereillä. Mutta Priska oli nyt kaikkea muuta kuin siivo; häntä oli pystyssä, kieli riipuksissa, hänellä ei ollut edes aikaa haukkua, hän vaan vikisi hienolla, inisevällä äänellä, niinkuin hänen kaltaistensa on tapa, kun ovat löytäneet tuoreet jänön jäljet. Noin jatkettiin jahtia aina metsän reunaan asti. Siellä tiesi Kurre keinon: suihkaten kiipesi hän korkeaan mäntyyn ja katosi sen tuuheitten oksien väliin.
Priska seisahtui pettyneenä männyn juurelle ja haukkui vimmatusti. Mutta mitä se auttaisi? Kurre ei ollut niin tuhma, että olisi tullut esiin piilostansa, — ja kun Priska oli haukkunut itsensä väsyksiin, hiipi hän nolona takaisin kouluun.
Pupun oli ollut hyvä sillä aikaa hankkia pelastuskeinoa metsässä. Kun kaikki oli rauhallista eikä mitään vihollista näkynyt, yhtyivät ystävykset taas karhunsammalella erään katajapensaan juurella. Jos he olisivat oppineet nauramaan, olisi varmaan koko metsä kaikunut heidän ilostansa. Mutta vaikka he eivät osanneet ihmisten taitoja, saattoivat he kuitenkin iloita omalla tavallaan, he iloitsivat retkestänsä niinkuin jänöt ja oravat tavallisesti iloitsevat vihannoissa metsissä.
— Ei täällä kukaan pelkää, — sanoi Kurre ja jäljitteli Pupun pitkää harppausta.
— Niin, mutta kuulitko Priskan viheltävän? kysyi jänö, entisestä ylpeilystään vähän hämillä. — En ole koskaan uskonut Priskan voivan niin hienosti laulaa.
— Priska on niin siivo. Priska nauraa vaan, kun häntä vetää hännästä, — jäljitteli Kurre.