— Ja me, kun luulimme Kallen tietävän kaikki! Niin, kyllähän koulussa voipi paljo oppia, vaikkei siltä kaikkea tiedä jos kaksi kertaa kaksi on neljä.
MITEN RAUTATIE SAI SEITSENPENINKULMAISET SAAPPAAT.
Oli kerran kaksi peikkoa, jotka asuivat maailman äärellä. Kukaan ei voi tarkoin tietää, missä maailman ääri on, mutta jos se jossain on, täytynee sen olla Behringin salmen luona, missä vanha ja uusi maailma katselevat toisiaan. Minä en ole ollut siellä, mutta Nordenskiöld sanoo, että sinne on aika matka.
Siellä asui kaksi peikkoa, jotka olivat kansan puheen mukaan veljeksiä, vaikk'ei sitä voinut heistä nähdä. Sorro oli sen nimi, joka asui Itäniemen luona Aasian kärjessä, ja Surro sen nimi, joka asui Prinssi Walesin niemellä Amerikan alussa. Heidän välillään oleva salmi ei ollut leveämpi, kuin että kaksi peikkoa, joilla oli viheriät kissansilmät, voivat hyvin nähdä toisensa ja huutaa "prosit" kun naapuri aivasteli.
Peikot olivat olevinaan ystävyksiä ja ratsastivat toistensa luo vieraisille valaskalan seljässä salmen yli, huimaavaa vauhtia, että vesi kohisi ympärillä. Tilaa oli heillä kyllä molemmilla maanosissaan, mutta kuitenkin olivat he kateellisia toisilleen ja mietiskelivät aina, miten voisivat tehdä toisilleen harmia. He koristivat maanosiaan toinen toistaan korkeammilla vuorenhuipuilla, voidaksensa niiden päältä nähdä toistensa pesään. He panivat toimeen myrskyjä salmella, voidaksensa heittää hiekkaa ja pikku kiviä toistensa silmiin. Toinen yllytti jääkarhuja toisen lehmien päälle. Kuinka ei sellaisilla tilanhaltijoilla olisi ollut karjaa! Mammuteläimet olivat heidän sikojansa, valaskalat heidän lehmiänsä ja mursut heidän lampaitansa. Eräänä kauniina päivänä tekivät Sorro ja Surro pienten peikkojensa kanssa huviretken vihantaan Sant Lorentsin saareen, joka on yksin keskellä valtamerta vähän etelään Beringin salmesta.
Iso valtameri lepäsi heidän ympärillään kirkkaan tyynenä niin etäälle kuin silmä kantoi, ja valaskalat leikittelivät parvissa vedenpinnalla, aivan kuin salakat tyynellä lahdelmalla. Tämä oli peikkojen mielestä liian sävyisää: miten he huvittelisivat näin kauniilla ilmalla? Toinen aivasti sieramistaan kauhean myrskyn; toinen hengitti tiheää merisumua yli koko ulapan. Se lienee ollut huono ilma, koska valaskalat, jotka eivät juuri ilmoja säikähdä, pakenivat puolen peninkulman syvyyteen merenpinnan alle. Mutta tämä oli peikoista äärettömän hupaista! Sitte leikittelivät he huviksensa. He heittivät kallionlohkareita toistensa päälle, aivan kuin olisivat ne olleet pihlajanmarjoja, potkaisivat metsän kumoon, tekivät puista tulen ja polttivat toistensa partaa kekäleillä. Sitte tahtoivat he koetella toistensa voimia; koettivat kiskoa vuoret hartijoilleen ja särpivät merivettä tyhjentääkseen valtameren. Vesi meni heidän päähänsä: nyt alkoivat he juosta kilpaa, eivätkä huomanneet olevansa saarella, ennenkun he toinen toisensa perästä pulskahtivat suin päin mereen.
— Ei, — sanoi Surro, pyyhkien merenvaahtoa parrastaan, — täällä on liian ahdasta juosta kilpaa. Koettakaamme kuka meistä voipi saada auringon kiinni!
Tämä oli kaikista peikoista hyvä keksintö. He tahtoivat ottaa kiinni auringon, tarttua sen punaiseen kaulukseen ja pistää sen säkkiin. Miten suloinen pimeys siitä syntyisi, eikä heidän sitte enää koskaan tarvitsisi mulkoilla ilkeään päivänvaloon päin.
— Lyömmekö vetoa yhdestä maanosasta? — huusi Surro. — Minä juoksen ottamaan auringon kiinni tuolla, missä se nousee vuoren takaa!
— Onpas se jotakin! — arveli Sorro. — Ei tarvitse muuta kuin rapeaa vuorelle maata ja nousee varhain aamusilla ylös, niin silloin voi ottaa auringon kauluksesta kiinni. Lupaan juosta ottamaan sen kiinni tuolla, jossa se laskeutuu. Luulenpa melkein että sinne on pitempi matka!