No, niin, veto lyötiin yhdestä maanosasta. Ja sitte kiiruhtivat molemmat kotiinsa ja vetivät jalkaansa seitsenpeninkulmaiset saappaat. Surro ajatteli: minä juoksen itään päin Pohjois-Amerikan kautta, ja jollen saa aurinkoa kiinni Alaskavuorilla, niin saan sen varmaankin Kalliovuorilla. Sorro ajatteli: minä juoksen länteen päin Aasian kautta, ja sittepä lienee seitsemänkin kattia, joll'en saa aurinkoa kiinni suurella Siperian tasangolla, jossa minulla on niin hyvä tila juosta… Hei vaan, ja niin alkoivat he juosta, että seitsenpeninkulmaiset saappaat ratisivat.
Ja kummallisesti kävi sen kilpajuoksun! Minä kerron ensin Surrosta. Hän juoksi, niinkuin oli sanonut, Pohjois-Amerikkaan, ensin suuren Alaskan tasangon yli ja kohosi sitte saman nimisille vuorille, jonne hän aikoi asettua aurinkoa väijymään. Ei tuntunut missään vaikka Surro juoksikin sata peninkulmaa aukeata tasankoa, mutta vaikeampaa oli vuorelle kiipeäminen. — Puh, — sanoi Surro saapuessaan korkeimmalle huipulle; — olivatpa ne ilkeät portaat! Tässä tahdon levähtää hetkisen odotellen auringon nousua.
Hän asettui huipulle, keräili vähän sammalia alleen, koska vuori oli niin kova, ja nukahti. Ja kuin ei siellä ollut herättäjäkelloa eikä aamukahvia, heräsikin Surro vasta sitte kun aurinko oli jo korkealla taivaanlaella ja paistaa helotti suoraan hänen silmiinsä.
— Vai niin, sinä naurat minulla, — mutisi Surro partaansa. —
Odotahan! Minä nappaan sinut kiinni huomisaamuna Kalliovuorilla!
Muuta neuvoa ei ollut, kuin juosta itäänpäin Kalliovuorille ja kiivetä niiden korkeimmalle huipulle. Nyt minun pitää varoa, etten nukkuisi, ajatteli Surro. Minun täytyy pistää ampiaispesä partaani ja muurahaispesä molempiin saappaisiini… Sanottu ja tehty. Voitte arvata, ettei Surro sinä yönä saanut yhtään unta. Kun aamurusko alkoi punertaa idässä, vahtasi hän kallionkärjen takana, ettei aurinko häntä näkisi. Säkki oli hänellä valmiina; sinne aikoi hän pistää auringon niinkuin lantun vaan, heti kun se näyttäisi punaista kylkeään rosoisen kallion takaa.
Yks, kaks, kolme… hän ei ehtinyt laskea kymmeneen, ennenkun aurinko jo oli näkyvissä. Nyt, nyt! Ja Surro tarttui aurinkoon, että se säkenöi ja rätisi, mutta säkeneet olivat melkein liian kuumia, tuntui aivan samanlaiselta kuin silloin, kun seppä liikuttelee käsillään tulikuumaa rautaa. Ai, jai! Surro poltti sormensa, partansa, nenänsä ja silmänsä, pyöri niinkuin pallo kuperkeikkaa vuorenrinnettä alas, juoksi ja juoksi, tietämättä minne, kunnes putosi suinpäin Isoon Karhujärveen, jonka voit etsiä kartalta. Eräs amerikkalainen lääkäri löysi hänet sieltä, korjasi peikkoraukan ja vei hänet johonkin sairashuoneeseen jossain maailman kolkassa. Varmaankin makaa Surro siellä vielä tänäkin päivänä, laastari-lappu nenän päällä. Hän odottaa palaneen partansa kasvavan, voidakseen jälleen näyttäytyä siistinä pikkupeikkojensa seassa Behringin salmen rannalla.
Mutta minne Sorro joutui? Saatpas kuulla! Siihen aikaan asui Kempelässä Oulun eteläpuolella eräs seppä nimeltä Paavo, vaimoineen ja lapsineen. Hänellä oli poika, jonka nimi oli Oiva. Siihen aikaan rakennettiin juuri rautatietä, ja Paavolla oli kyllin työtä pajassaan.
Eräänä iltana, juuri kun hän oli tullut kotia päiväntöistä väsyneenä ja istui lastensa kanssa puurovadin ääressä, sanoi Oiva: — isä, koira raappii oven takana!
— Katsopas, — sanoi Paavo.
Oiva avasi oven, ja sisälle kömpi säkki seljässä vanha, repaleinen peikko, joka ei juuri näyttänyt hauskalta iltavieraalta. Lapset rupesivat huutamaan. — No, no, — sanoi seppä, — mikäs sinä olet?