Peikko raapi korvansa taustaa, pani seinän paikoilleen ja istui pöydän ääreen puuroa syömään. Tämän pyynnön olisi voinut jättää tekemättä, sillä kukapa voi tietää miten silloin käy, kun peikko istuu pöytään? Ensin söi Sorro puuron, vadin ja lusikan, sen jälkeen voirasian, silakkavadin ja leipäkorin, sitte koko pöydän. Seppä katseli tätä ihmetellen, mutta kun peikko ei vieläkään ollut kylliksensä ruokaa saanut, vaan alkoi katsella lapsia epäilyttävällä tavalla, näki Paavo hyväksi pyytää vieraansa pajaan. — Olkaa hyvä, — sanoi Paavo; — ehkä tässä on jotain, joka maistaa!
Tämäkin tarjous olisi voinut olla tekemättä. — Niin, — sanoi Sorro, — minulla on tosiaankin hyvä ruokahalu Aasian läpi käveltyäni. Kiitän tarjouksesta! — Sen jälkeen söi Sorro pihdit, vasaran, patjan, hevosenkengät, naulat, hiilet ja viimein palkeen jälkiruoaksi. — Mitenkähän lienee, — mietti seppä, — pystyyköhän tuon pedon hammas alasimeenkin. — Olkaa niin hyvä!
— Ei kiitoksia! — sanoi Sorro, — sokeri pohjassa!
Sitte poimi hän muutamia tulisia hiiliä ahjosta ja pisti ne varovasti suuhunsa ettei parta kärventyisi. —
— Enpä ole pitkiin aikoihin syönyt noin hyvää illallista. Jos minulle tulee nälkä huomenna, niin voin syödä pajan ja lapset.
— Jokohan? — sanoi seppä suuttuneena.
— Älä kursaile, kyllä sekin saa kelvata paremman puutteessa. Mutta millä ihmeen tavalla minä saan auringon kiinni? — huokasi peikko.
— Mikä konsti se on, sellaiselle, jolla on seitsenpeninkulmaiset saappaat, — arveli seppä.
— Ei, mikäs konsti se onkaan, jollei vaan aurinko menisi veteen? Sillä katsos, minun saappaitteni kannat ovat taotut sellaisesta raudasta, joka juoksee itsestään.
— Todellakin, onko se mahdollista? Ja voiko sellaisen kantapään takoa mihin hyvänsä?