— No, joll'ei nyt aivan maailman luomisesta asti, niin kuitenkin niillä paikoin, — nirppasi katajapensas. — Kysy vuorelta, hän on vanhempi minua!
— Miksi eivät ne kasva suuriksi kuin muut kuninkaan lapset?
— Miksi? Kaikki pienet varvutkin metsässä tahtovat nyt tietää kuninkaanlasten salaisuuksia! Minä kyllä voin olla vaiti, minä! Mutta täällä mäellä on niin paljo uteliasta väkeä, — puolukanvarsia, harakanvarpaita, kissankäpäliä ja mustikanvarsia. No, näin meidän kesken voin sen kertoa, jos lupaat olla siitä puhumatta. Asia on sellainen, että Kukkais-prinssi on auringon kummipoika ja Unda Marina auringon kummityttö. He ovat saaneet senvuoksi kumminlahjaksi ikuisen nuoruuden, joka tulee kestämään niin kau'an kuin aurinko loistaa, ja luulenpa sen vielä loistavan muutamia tuhansia tahi miljoonia vuosia. Mutta kun syksyllä ja talvella tulee pimeä, kömpivät kuninkaanlapset niinkuin perhois-toukat, kultaiseen koteloonsa, josta jälleen keväällä lehahtavat esiin niinkuin perhoiset. Luulenpa, että ne juuri senvuoksi eivät kasva koskaan.
— Mutta mitävarten rakentaa Kukkais-prinssi tätä kanavaa? Eikös hänellä ole kylliksi jokia, puroja ja noroja?
— Miks'ei hällä niitä olisi! Hän on tosin kaikista suloisin prinssi, mitä ikinä on nähty, mutta hän on aivan muitten poikien kalttainen, ja pojat eivät ole koskaan tyytyväisiä, jolleivät saa parantaa luontoa. Luuletko hänen viihtyvän isänsä kullatussa linnassa? Ei, siellä ei hän viihdy, hän on rakentanut itselleen majan havunoksista tänne lähelle, metsäjärven rannalle. Siellä iloitsee hän lintujensa, karhujensa ja sittiäistensä kanssa, ja sinne hän tahtoo pyytää Unda Marinan syömään hunajassa keitettyjä karpaloita. Mutta voithan käsittää, ettei sellainen suolaisenveden-prinsessa tahdo mielellään matkustaa maantietä.
— Kyllä käsitän. Sentähden tahtoo prinssi kaivaa kanavan aina ylös metsäjärveen asti.
— Hiljaa, hiljaa! Se on suuri salaisuus. Mutta tuollahan itse prinssi tuleekin.
Kanerva kuroitti hoikkaa vartaloansa, puolukanvarret, harakanvarpaat ja mustikanvarret puulasivat toisiaan kylkeen; kissankäpälät riitelivät männynkäpyjen ja kukonmarjojen kanssa. Kaikki tahtoivat nähdä prinssin. — Rakas ystävä, — sanoi mansikankukka rinteellä kasvavalle huhtasienelle, — salli minun kiivetä leveään ruskeaan selkääsi!
Alempana, niityn reunalla, syntyi aika sipinä uteliasten ja puheliasten kukkaisten seassa. Prinssi tulee, meidän kaunis prinssimme, meidän oma, rakas, nuori prinssimme! Miksi hän tulee? Ja miksi on hänellä niin paljo työväkeä mukanaan?
— Minä tiedän, — sanoi valkovuokko. — Hän rakentaa tänne linnan.