— Jollen minä kelpaa, niin kelpaa kai mäyrä, — kirkui myyrä kärsä rypyssä. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin tyhmäksi kaikkien kuullen.
Prinssi kutsui mäyrän. — Osaatko sinä kaivaa minulle kanavan? Mutta oikean kanavan, ymmärrätkös? Ei tuollaista pientä myyränkoloa.
— Se on aivan vähäpätöinen työ minun tehdäkseni! Minähän kaivan kanavia joka päivä, — röhki mäyrä.
— No, hyvä; ota pienet poikasi mukaan ja tee kaikki valmiiksi huomeneksi. Mutta pane mieleesi: oikea kanava!
— Niin, vallan oikea kanava, — lupasi mäyrä.
Kolmantena päivänä tuli prinssi takaisin ja näki, miten mäyrät olivat kaivelleet koko metsämäen, niin ettei siellä ollut viheriäistä paikkaa. Sellaista hävittömyyttä ei löytynyt seitsemän peninkulman alalla.
— Mitä? Onko tuo nyt olevinaan vallan oikea kanava?
— Siksi me sitä sanomme, — mörisi mäyrä.
Nyt loppui lempeältä prinssiltä kärsivällisyys, ja hän löi ratsupiiskallaan mäyränpoikia selkään, niin että niiden harjakset nousivat säikähdyksestä pystyyn. — Voi minua, onneton prinssi, täytyykös minun nyt kuljettaa tänne elehvanttini Afrikan etäisiltä mailta?
Yksikään eläin ei uskaltanut vastata. Mutta vanha, rosoinen mänty, joka seisoi metsänrinteellä, mutisi jotain itsekseen.