— Kase, — sanoi hän pojalle, joka seisoi onnellisella saarella, — koko maailma sanoo, että Wase voipi heittää kiven Lofotensaarille asti, mutta sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.
— Sepäs olisi jotakin! — huudahti Kase harmissaan, sivalsi kalliopalasen ja heitti sen keskelle salmea.
— Se ei ollut huonosti heitetty, — ilveili Kare; — mutta se kävi sattumalta.
— Sattumalta? — huusi Kase, vielä enempi suuttuneena ja heitti kallion toisensa jälkeen salmeen. Kase oli jo toisella puolen Wasen luona, ja sanoi hänelle: — Wase, koko maailma sanoo, että Kase voi heittää aina Jenisseille asti, ja sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.
— Mitä ihmettä! — huudahti Wase, hänkin puolestaan suuttuneena. —
Enkö minä voi? — Ja sitte hän heitti kallion keskelle salmea.
— Sehän kävi aivan sattumalta, — ilveili Kare.
— Sattumalta? — huusi Wase. Ja niin alkoi hän, samoin kuin Kasekin toisella rannalla, heittää kallion toisensa jälkeen salmen keskelle. Ja se, joka tuntee poikien tavan, kun ne kilpailevat toistensa kanssa, voipi ymmärtää, että Kase ja Wase eivät ennen lopettaneet kuin olivat heittäneet kaikki rantojen kalliot niin kauas salmeen kuin ikinä jaksoivat. Vihdoinkin kun he olivat niin väsyneitä etteivät enää voineet nostaa pientäkään kiveä, uivat he toisiansa tukistamaan salmelle ja sen jälkeen ei kukaan tiedä kertoa mitään Kasesta ja Wasesta.
Kun pojat olivat heitelleet kallion toisensa perästä melkein samalle kohdalle salmeen, huomasi Kare suureksi ilokseen että keskelle salmea oli muodostunut suuri matalikko. Tätähän Kare oli odottanutkin. Nyt aloitan minä työni, sanoi hän itsekseen.
Silloin hyppäsi hän kauas Pohjoiseen jäämereen ja puhalsi keuhkoistansa pahimman pohjolanmyrskyn, mitä hän ikinä oli nähnyt. Aallot vierivät eteenpäin kuin korkeat vuoret, repivät merenpohjasta hiekkaa ja vierittivät sen salmeen. Ja kaikki mura ja lieju keräytyi matalikon ympärille, leveni sen molemmille puolille, ja niin muodostui leveä, luja silta itäisen mantereen ja onnellisen saaren välille. Nyt ei salmea ollutkaan enää; pohjoisessa oli vaan merenlahti, jolla oli nimenä Vienan meri, ja etelässä oli myöskin merenlahti, joka sittemmin muodostui sisäjärveksi ja sai nimen Laatokka. Mutta nyt oli myöskin onnellinen saari tullut itäisen mannermaan yhteyteen ja muodostunut saaresta niemimaaksi.
Tätä ei voi nyt enää kukaan muuttaa. Onnellista saarta ei enää ole olemassa: siitä on tullut satu, unelma aikojen huomenesta. Kaukana meren hämärässä ovat ihmiset näkevinään sen kukkivan rannikon, ja he soutavat sinne, he soutavat, purjehtivat, etsivät, mutta saari on yhä yhtä kaukana. Poika soutaa merelle viisitoista vuotisena ja palajaa sieltä harmaapäisenä vanhuksena, mutta luuletko hänen löytäneen onnellisen saaren? Ei, sitä hän ei ole koskaan löytänyt, ei edes senvertaa että olisi voinut sitoa venheensä koivuun sen rannikolla ja sanoa: nyt olen täällä!… Niin, täällä hän tosin on, mutta ei enää onnellisella saarella, vaan niemimaalla, jonka rantoja meri huuhtoo kolmelta puolen, jossa kansojen tiet kulkevat, jossa vallat taistelevat, jossa koirat metsästävät, huolet valvovat ja surut heittävät varjoansa auringon valon sekaan. Missä, missä on onnellinen saari?