— Mene, räjähdytä onnellinen saari palasiksi! Sisaresi Valan ei saa yöllä lepoa tyhmien laulujen tähden.
Surt meni ja valmisti tulivuoren onnellisen saaren alle. Kun hän oli täyttänyt sen aukkoon asti, sytytti hän, ja trrr lensi pieni kulma saaresta kauas mereen. Se sai nimen Islanti. Mutta suurin osa saarta seisoi vakavana paikoillaan lujalla harmaakivi-perustuksellaan.
Surt tuli takaisin kertoen, että onnellinen saari oli hänelle liian kova.
— Mitäs nyt? — sanoi jättiläinen; — ja sinun sisaresi Valan ei tule saamaan yörauhaa sammakoitten lauluilta? Mene, muuraa valleja ja torneja onnellisen saaren ympärille, ettei sinne pääsisi elukoita merestä! Luulenpa että silloin tulee kaikkien laulujen loppu.
Taaskin meni Surt ja takoi muurin kaltaisia korkeita tuntureja onnellisen saaren ympärille. Se työ oli pitkällinen ja vaivaloinen. Hiilet ahjossa loppuivat ennenkuin hän sai muurit valmiiksi. Hän oli alkanut länsi puolelta, mutta kun hän joutui kaakkoiseen, tuli muuri niin matalata että hirvet ja karhut juoksivat kilvalla sen yli. Delling, aamurusko, ui saarelle salmen kautta, ja Atalanta, iltarusko lensi läntisten tunturien yli leikkimään entiseen tapaansa onnellisella saarella.
Musta Valan jäävuoressa kuuli yhä samaa laulua ja meni synkkä yö sydämmessään isänsä luo maan alle. — Isä, Surt on pettänyt sinut. Hän on jättänyt muuriin yhden reijän. Lapset uivat saareen salmen kautta ja laululta en saa rauhaa.
— Surt, — sanoi jättiläinen, — mitä auttaa muuri, jossa on aukko kaakossa? Sinä olet saanut äänesi sorroksiin kunnottomien tulivuortesi kanssa. Mene Islannin saarelle, ryömi Geysirin alle ja ryvi siellä liejua sata vuotta!
Surt riensi pois, ja jättiläinen kutsui toisen poikansa Karen, tuultenruhtinaan, joka oli yhtä viisas ja viekas heikkoudessansa, kuin Surt oli tyhmä tavattomassa voimassaan. — Kare, — sanoi jättiläinen, — sammakot uivat salmen kautta onnelliselle saarelle ja sisaresi Valan ei saa yö rauhaa. Mene, täytä salmi, ja muuraa siihen hiekkasilta! Jollet onnistu paremmin kuin Surt, poimin minä olkapäiltäsi myrskysiipien jokaisen höyhenen.
Kare kiiruhti nuolennopeudella ja tuli leveälle salmelle, joka silloin yhdisti Jäämeren siihen mereen, jolla nyt on nimenä Suomenlahti. Siellä rannikolla kiskasi hän korkeimman hongan juuriltansa ja mittasi sillä salmen syvyyttä. Hui, se oli hirveä syvyys, ja sellaista on vieläkin Laatokassa. Siellä ei ylettynyt pohjaan minkäänlainen honka. — Kuinka voin rakentaa hiekkasillan tämän leveän ja syvän salmen yli? — ajatteli Kare suruissaan. — En ole tarpeeksi voimakas heittääkseni sinne vuoren toisensa päälle. Oi, sinä tyhmä Surt! Oi, kauniit siipeni! Ettenkö enää koskaan saa vihistä meren keinuvalla pinnalla?
Istuessaan kumarassa vuorenlouhulla, väsyneenä ja neuvotoinna, huomasi hän kaksi jättiläispoikaa, Kasen ja Wasen, jotka seisoivat toinen toisella rannikolla ja heittelivät litteillä kalliopaasilla voileipiä salmen pinnalla. Heti paikalla keksi Kare keinon.