— Niin, — sanoi musta Valan hymyten jääkylmästi — miksi olinkaan niin ahdashenkinen? Aikomukseni oli puhaltaa pimeyttä ikuisesti. Silloin olisivat he saaneet olla piilosilla vuodet umpeensa.
Tämä oli valkean Valan mielestä liian ankaraa, ja lohduttaakseen lapsia, lauloi hän uuden laulun, joka vieri kaikkien kohisevien aaltojen, ja lensi kaikkien tohisevien tuulien mukana onnelliselle saarelle:
"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."
Musta Valan kuuli laulun tanssivan kaikkien rantojen aalloilla, ja kun hän oli kuullut sen tuhannen vuotta, oli se hänen mielestään vanhanaikuinen. Silloin päätti hän käydä isänsä, vanhan jättiläisen Virokannaksen luona maan sisustassa. Hänelle valitti Valan että tuuli ja aallot laulavat sopimatointa laulua, ettei hän saa öisin unta jäävuoressaan. Sellaista vanhaa laulua onnellisista lapsista!
— Mitä, onnellisista lapsista? — mutisi jättiläinen sammaliseen partaansa. Hän ei ollut koskaan maailman luonnin jälkeen kuullut puhuttavan lapsista.
— Lapsiksi, — sanoi Valan, — sanotaan tavallisesti eräänlaisia pieniä sammakoita, jotka alituisesti pyörivät aikaihmisten jaloissa. Ja kaksi sellaista nyt hyppii tuolla, onnellisella saarella.
— Aja ne pois! — arveli jättiläinen.
— En voi, isä. Saari on heidän.
— Surt! — huusi jättiläinen.
Surt tuli. Hän oli jättiläisen vanhin poika, tulen ruhtinas, seppä, jonka ahjo oli tulivuoren aukossa.