Ja muori saunaan kantoi porsahansa,
Tää Tahvosta ol' "aivan paikallansa".
Mut' nytpä tuli temppu vaikea:
— Kas niin, nyt täytyy vaatteet riisua!
— Häh? Vaattehetko täytyy poijes panna
Kun menee kylpyyn? — Niin, se tehdä anna!
Mut' laiska Tahvo tästä kyllästyypi
Ja pelkuriksi vallan heittäyypi,
Hän kömpii lautehille saappaissaan
Ja nuttu, housut, paita päällä vaan.
Kas, siellä hikoilee nyt laiska jönkkö,
Väsyypi, vaipuu ett' on aivan tönkkö,
Ja sinne sitte vihdoin nukahtaa
Ja nukkua hän vielä tänään saa.
Kas, tämän sadun kuulin pienoisena,
Vaan joskus neuvoks', joskus kiitoksena.
Jos illoin nukuin vaattehissani,
Sain kuulla: — jokos sinun mielesi
On tulla laiseks' Tahvo Tappuraisen?
Mä heti nousin. Tietäähän senlaisen:
Ken tahtois lailla Tahvon laiskana
Maailman mieleen jäädä kuoltua?
Voi Tahvo-parkaa! Tästä näkee siis
Ett' voiman säästäminen auttaa viis —
Jos vaikka kuinka antaa laiskuudelle
Elonsa, sekä mietteet kärpäselle,
Niin peloks' lasten pääsee ainaisin,
Ja herättää voi toiset kumminkin.
MITEN SKANDINAAVIAN NIEMIMAASTA JA SUOMESTA TULI NIEMIMAITA.
Oletkos ollut kertaakaan onnellisessa saaressa? Oletko nähnyt kaukana meressä kukoistavan rannikon? Siellä ei käy myrsky, eivät kohoa aallot, eikä vaahto lyö vasten rantaa; ihanin sinitaivas, vihannoitsevin maa! Siellä tahtoisin asua, sinne tahtoisin rakentaa punaiseksi maalatun tupani, ja lahdelmalle tahtoisin laskea valkoiseksi maalatun, vaaleansinipurjeisen venheeni ankkuriin. Siellä olisi suloista elää ja kuolla oman ystävänsä kanssa. Mutta minä en sinne tule; matka on pitkä purjehtia. Soudan ja soudan, mutta aina on vaan yhtä pitkä matka onnelliselle saarelle. —
Tästä saaresta kerrotaan satu. Sen sadun oli minun isoisäni isoäiti ja äidinisäni äidinäiti kuullut pienenä ollessaan, ja silloin jo oli satu hyvin vanha. Muutamat sanovat sen muistuttavan satua Floriosta ja Unda Marinasta, vaikka nimet ovatkin toiset. Minä en tiedä; jätän sen sanomatta. Mutta satu kuuluu:
Onnellisen saaren nimi oli Skandia ja se sijaitsi pohjanmeressä Atlantin valtameren ja suuren Aasian maan osan välillä. Suomalaiset nimittivät saarta Suomensaareksi. Saaren ja Aasian välillä oli leveä salmi. Aasian kuninkaalla oli poika, jonka nimi oli Delling, aamurusko, ja valtameren kuninkaalla oli tytär, jonka nimi oli Atalanta, iltarusko. Näille kahdelle lapselle lahjoittivat kuninkaat onnellisen saaren, että he saisivat siellä kohdata toisiansa ja rauhassa leikitellä näkinkenkien ja perhosien kanssa. Delling ja Atalanta, aamurusko ja iltarusko, kohtasivat toisiansa onnellisella saarella kaikkina vuodenaikoina. Sen tähden oli saari niin onnellinen.
Pohjoisnavan luona olevilla jäävuorilla asui kaksi tietäjäakkaa, musta Valan ja valkea Valan. Musta Valan näki lasten leikittelevän onnellisella saarella ja tunsi kateutta mustassa sydämmessään. Miksi ovat nuo lapset niin onnellisia? Miksi saavat he leikkiä perhosien kanssa, kun meitä palelee jäävuorilla? Ja kateellinen Valan puhalsi pimeyttä ja pakkasta onnelliselle saarelle, että siitäkin tulisi jäävuori. Mutta hän ei saanut niin paljon ilmaa mustiin keuhkoihinsa, että hän olisi voinut puhaltaa pois koko kesän; puolet hän puhalsi pois. Hän puhalsi kuusi kuukautta talveksi, mutta toiset kuusi kuukautta täytyi hänen jättää kevääksi, kesäksi ja syksyksi.
— Mitä sinä olet tehnyt? — sanoi valkoinen Valan surullisena ja ikävissään. — Nyt saavat nuo lapsukaiset alituisesti etsiä toisiansa. Kolmeen kuukauteen eivät he löydä toisiansa pimeässä. Kuutena kuukautena näkevät he toistensa hameiden liepeet pilvissä, tavoittamatta toisiaan. Ainoastaan kolme kuukautta saavat he olla yhdessä, ja leikkiä niinkuin ennenkin onnellisella saarella.