S'ei ollut oikein mieliin Peppelin;
Kuink' ikävää, jos missä liikkuikin,
Ettei saa koskaan tehdä mielin määrin,
Saa katsoa, vaan koskea on väärin.
Kesällä kerran marjat punertaa
Jo alkoivat, kun Elsa tarkastaa
Ei muista hiirtään — Peppe veräjästä
Kuin tuhka tuuleen haihtui näkymästä.
Hän juosta julkuttelee riemuiten,
Karitsaa, koiraa, heppaa katsellen
Ja laihaa lehmää, puolan raakiloita
Ja ylvästellen nauroi vartioita.
Pian poika maata, metsää oudoksuu;
Taivaalta paistoi kirkas illan kuu,
Ja Pepen vatsa hämillään ei tiennyt,
Mik' iltapuuron hältä oli vienyt.
Hän huutaa vanhempiaan, siskoaan,
Ja huutoon vastaa metsän kaiku vaan.
Hän istuu mättähälle, itkee, huokaa;
Ah, arvoton on vapaus ilman ruokaa!
Niin tuli — sus'ko? — älä säikähdä!
Tul' akka rahjus, ryysyt yllänsä,
Ja pussi kainalossa; kaunihisti
Yht'äkkiä hän Pepen pussiin pisti.
Huus' poika, rehki, potki vihasta;
Ei potkienkaan pääse pussista.
Puks' pussi puhkui. Kissi paistin sieppas,
Ja haukka kanan iski, lentoon kieppas.
— Mut miss' on Peppe? — äiti kyselee.
— Kai veräjällä vielä leikitsee.
— Käy tuomaan ressu! — Elsa läksi hakoon,
Mut ota kiinni lintu, kun lens' pakoon!
Tää ilta senkin sekamelskan toi!
Jo kadunkulmissakin rumpu soi:
Ken Pepen harhateiltä opastaapi,
Viistoistatuhat nekkaa palkaks saapi.
Nyt kaikki persot lapset jalkeillaan
Ja kynttilöillä nurkat nuuskimaan;
Ne märin sorkin sotki allikoissa,
Mut eipä löydy poika, jok' on poissa.