Näkyvistäni vaan himokas voro jäi;
Kivinen sydän tuon meren pohjahan vei.
Janokas ikävöityä herkkua joi,
Meren täydeltä kultia, joit' ihannoi.
9. Vellamon neito kertoo helmestä.
Joko Pohjolan koski sun nähtyjäs lie?
Sydänyön valon näitkö Kajaanissa sie?
Lohen loiskivan kuohussa kirmaillen,
Padon pääss' uron väijyvän siimoineen?
Vesiss' on hopeaa, puna taivahall' on,
Vajotessa sen äärelle auringon;
Tämä yön ovet hiljakseen sivuaa,
Sävähtää, tulen välkkyvä, luo valoaan.
Rukouksen on hiljuus, ei hyminää;
Luonto nuortunut nous', Jumalaa ylistää;
Tuhat lintuakin heräs oksillaan
Ilorinnoin aamua laulelemaan.
Ivalonjoen rannalla huuhtelevan
Soraa kimmeltävää näin ahnastajain.
Vilu vaivasi kurjia, nälkä ja työ,
Ketun luolissa maattava ol' moni yö.
Eräs sulhonen myös tuli kaivelemaan;
Yhä lempien muisteli morsiantaan,
Haki, kaiveli aarretta, mieliessään
Kodin laatia — mutt' eipä löytänytkään.
Joess' simpsukka ryömivi hiljakseen,
Unohdettu ja harmaja, liejuinen,
Ja ne muut ruman potkivat pois mutahan,
Kylän poialle heitin mä simpsukan,
Tämä naurahti: mulleko tuo kala vai? —
Minä kuiskasin: etsi! Hän etsi ja sai,
Mitä luulette? Kuoren kun aukasi hän,
Ivalonjoen helmistä hempeimmän.
Majan valmisti hän, kävi kaskeamaan,
Haki neitoa katselemaan kotoaan,
Ja ne nai, ja niill' on koti hauska ja uus',
Pari vuohta ja lehmä ja peuroa kuus.