Sokee soittajakin tuli, pyyntönsä toi:
Sulokoivu, jok' aamusin tuulessa soit,
Jätä kylkesi kantelon aineheks' sie,
Paras laulaja sulta ei voittoa vie.
Käten' oikasin suojaksi armahallen;
Sanoi puu: nyt mä kaatua voin iloiten! —
Tuli kantelo siitä nyt oivallisin,
On maailman soitoista tää parahin.
8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.
Joko merta sa soutelit aaltoavaa,
Jolla kuuvalo kultina vaan vilajaa?
Vedet kaartavi ääretön välkkyvä vyö,
Näet kalvolla kiiltoa, alla on yö.
Kun Antillien aaltoja iltasin uin,
Meri hohteli kuin hopeoin sulatuin,
Alus Afrikan rannalta matkoa loi,
Ja se orjia viissataa kuormana toi.
Sidotuit' oli miehiä, naisia siin',
Emon helmasta vietyjä lapsiakin,
Hätä, ahtaus, nälk' oli valloillaan —
Tyly ihmisten ryöstäjä naureli vaan.
Sukelsin hopeoituhun Ahtolahain,
Isältäin kopan kalliita helmiä sain,
Kurotin kopan laivasen laitetuelle:
Mulle myy tavaras, hinta täss' ota, heh!
Tuli laivuri ylpeä laitehellen,
Meren kultia tähtävi vaan himoten.
Sanoi: — Keijukka, olkohon menneeksi nuot,
Meren täydeltä jos mulle kultoa tuot! —
Kohos riutta korallihampahillaan,
Meri huuhteli tuot' ikivaahdoissaan;
Sinne työnsin mä laivan, ja kiinni se ui,
Kumohon rymähtäin meni, murskautui.
Jopa aaltojen kullassa on vilinää,
Joka laineella ui musta villainen pää;
Mutta rantojen turvahan nuo pelastin,
Vapahiksi ne voitin ja vein kotihin.