KUNINGAS. Pidä suusi, Teiri!
KUNINGATAR. Lapseni! Missä on lapseni?
HÄMÄHÄKINJALKA. Jonkun täällä hovissa täytyy olla prinsessa! (Huudahtuksia ja kysymyksiä. Kolme hovineitiä niiaa, kukin vuorostaan Ruusuposkelle ja kysyvät: teidän armonne, olenko se minä?)
RUUSUPOSKI. Kärsivällisyyttä! Minä käärin alastoman, värisevän, märän lapsen huntuuni, vein sen Hannu-mestarin pajaan ja panin sen yhteen koppaan ahjon päälle, joka oli vielä lämmin.
HANNU-MESTARI. Se on totta. Seuraavana aamuna löysin minä korin, jossa oli lapsi. Minä annoin kastaa lapsen Liisaksi. Hänen armonsa Ruusuposki oli lapsella kummina.
KUNINGATAR. Missä on lapseni? (Liisa viedään hänen eteensä. Hän syleilee Liisaa). Oma, rakas, kadonnut lapsiraukkani!
HANNUN VAIMO (tarttuu Liisan käsivarteen ja tahtoo vetää häntä luokseen). Ei, suokaa anteeksi! Minä en anna minkään noidan varastaa lastani! Hannu, mitä hullutuksia tämä on!
KUNINGATAR (vetää Liisan luoksensa). Eikö rouva kuule, että tyttö on minun lapseni, eikä rouvan! Tahdotteko päästää Kielevän?
HANNUN VAIMO (vetää Liisaa puoleensa). Päästättekö irti Liisani. (He kiistelevät lujasti Liisasta).
RUUSUPOSKI. Uskollinen kasvatusäiti! Tämä lapsi ei tule koskaan unhottamaan sinun hellää huolenpitoasi, mutta nyt sinun täytyy antaa Liisa hänen oikealle äidillensä. Teidän majesteettinne, lapsenne nimi ei ole enää Kielevä, hänen nimensä on Elisabeth. (Liisa jätetään kuningattarelle).