Riikka tuli kirkkoon jumalanpalveluksen kestäessä. Siellä oli paljo väkeä ja kaikki penkit olivat täynnä. Riikka tunkeutui sisälle ja istui käytävän lattialle. Silloinhan hänen täytyi ojentaa jalkansa, niin että kaikki saivat nähdä hänen punaiset kenkänsä. – Mitähän ne pitävät minun punaisista kengistäni, – ajatteli Riikka. Pappi saarnasi ja messusi, urut soivat, kansa lauloi virsiä, mutta Riikka ei kuullut mitään, hän näki vaan punaiset kenkänsä ja ajatteli, mahtoiko kirkossa olla muita yhtä koreita kuin hän.
Jumalanpalvelus loppui, kansa virtasi ulos kirkosta ja Riikka meni myös. Kuka veti häntä hameesta kirkon portailla? Äiti se oli, hänen oma äitinsä, ja heti jälessä tuli isä. – Rakas lapsukaiseni, kuinka sinä olet yksin tänne tullut?
– Minä menin taivaaseen pyytämään Jumalalta, että hän opettaisi Maunua kävelemään, mutta Jumala ei ollut kotona. Minä luulin hänen olevan kirkossa.
– No löysitkö sinä hänet kirkosta? Oletko sinä rukoillut oikein hartaasti, niinkuin Jumalaa tulee rukoilla?
Ei, sitä ei Riikka ollut tehnyt. Hän häpesi sitä tunnustaa. Hän oli aivan unohtanut, mitä varten hän oli tullut kirkkoon.
– Minä ymmärrän, – sanoi äiti, joka nyt huomasi punaiset kengät, – sinä et tiedä parempaa. Onhan suuriakin ihmisiä, jotka eivät ajattele muuta kuin turhamielisyyttä kirkossa. Heitä nyt pois koristuksesi, ja kulje meidän mukanamme avojaloin kotiin!
Riikka totteli. Äiti tarkasteli kenkiä. Ne olivat lintassa, likaiset ja repaleet. – Miksi en lukinnut heti pahuksia arkkuuni? Nyt eivät ne kelpaa mihinkään muuhun, kuin lapselleni turhamielisyyttä opettamaan. Tule Riikka!
Kotimatkalla tulivat he kosken rannalle. Kivet, virta ja kalat ilkkuivat kuten ennenkin: – Riikka, Riikka, me olemme köyhiä, anna meille kenkäsi!
– Kuule, äiti, mitä ne sanovat!
– Mitä ne sanovat? – Ne sanovat: me olemme niin köyhiä, anna meille kenkäsi!