– No, eivät ne tule rikkaammiksi siitä aarteesta. Mutta saakoot mielellään, mitä tahtovat.
Ja niin heitti äiti punaiset kengät koskeen. Riikka näki niiden tanssivan aalloilla, kunnes virranpyörre ne nielasi. – Voivatkohan kalat uida niissä, – ajatteli Riikka. Mutta hänellä oli itku kurkussa. Ei hän koskaan maailmassa saisi enää niin kauniita kenkiä.
– Älä itke, – lohdutti äiti. – Mitä’ sinä luulet, että Jumala olisi sanonut, jos sinä olisit tullut hänen luokseen punaisissa kengissä. Jumala olisi sanonut: – Välitänkö minä sinun punaisista kengistäsi? Pois luotani, turhamielinen sydän! Minun luokseni tulevat ainoastaan köyhät ja nöyrät ihmiset, ja ne tulevat kaikki avojaloin!
Riikan pyyhkiessä kyyneleitään tapahtui, kun he tulivat kotiin, että ruotimummo tuli heitä vastaan pikku Maunun kanssa, joka nyt otti ensi askeleitaan omin jaloin. Ja Riikka tuli niin iloiseksi, että hän aivan unohti punaiset kenkänsä. Jumala on niin ihmeellisen hyvä, että hän kuulee nekin rukoukset, jotka ihminen on ainoastaan ajatellut, mutta unohtanut rukoilla.
[LAPSENI.]
|
Pikku Tuttu Koivu on Kädetön ja jalaton! – Lattiat hän puhtahaksi Tekee meille, mieluisaksi. Nyt sä, pieni lapsosein, Istu hiljaa polvellein! Ihmiset sun unhoittavat, Tuskin ruokaa tarjoavat. Mitäs tänään syödä sait? Rikkoja? No, oles vait! Nyt saat syödä kyllikses, Puuroni on einehes; Siitä tulet lihavaksi, Somaksi ja pulskeaksi. Mutta yksi ehto mulla, Jonka täytyy muistoos tulla, Onpi: että piilohon Käyt, kun vitsaa tarvis on! |
[OVELA TULEE OLLA.]
Petter Marttinen tuli jauhojansa hakemaan myllystä. – Niin ja niin paljo tulee olla jauhoja, – arveli Petter, – sillä niin ja niin paljo rukiita minä tänne toin.
– Niitä tulee olla yksi kappa enempi, – vastasi Mylly-Matti.
– Ei, mutta, – sanoi Petter.